Sysmän joulumyyjäiset yli 100-vuotinen perinnejuhla

Sysmässä vietetään huomenna yli 100-vuotista joulujuhlaa yhteiskoululla. Järjestäjänä on viimeisten noin parinkymmenen vuoden ajan ollut lukion viimeisten luokkien oppilaat. Ohjelma on aina yllätyksellinen. Usein on esitetty joulunäytelmä, musiikki- ja tanssiesityksiä, joulupukki vierailee.

Kestitystä ovat tarjonneet eri naisjärjestöt ja yhdistykset. Herkkuja ja leivonnaisia on saanut ostaa kotiin joulupöytään. Tapahtumaa vietetään myös kädentaitojen juhlana, joulumyyjäisinä, joissa pääpaino on itse käsin tehdyillä tuotteilla.

Vierailin myyjäisissä ensimmäisen kerran vuonna 2012, tuolloin toimittajana kirjoittaen juhlasta pienen jutun Itä-Hämeeseen. Haastattelin Sysmän Marttojen Leena Kontista, joka osallistui tapahtuman järjestelyihin jo 20. kerran.

Innostuin vuonna 2012 itsekin kädentaitojen kehittämisestä, olihan paikalla yli 44 käsityöläistä ja joulutuotteiden myyjää, Kohta olin mukana sysmäläisten harrastekuvaajien ja Willanikkareitten toiminnassa.

Willanikkarit kokoontuvat vapaamuotoisesti joka toinen viikko Sysmän kirjakaupun yläkerrassa. Lyhytkursseja järjestetään. Kuluvana syksynä on opiskeltu mm. savesta muovailua ja keramiikan tekemistä. Kerhon nimestä huolimatta materiaali ja menetelmät ovat vapaat, Ohjaajana toimii usein joku keskuudestamme, erilaista ammatillista osaamista löytyy,

Tänä vuonna osallistun itsekin Sysmän joulujuhlaan myyntiosastolla. Ylläpidän tämän blogin alaosastoina neuleblogia ja valokuvablogia.

Tänä talvena osallistuin ITtE-taideyhdistyksen Sysmän tulevaisuutta pohtivaan näyttelyyn kirjastossa.

Näyttely on nyt päättynyt, mutta kuvakollaasini on esillä kirjaston Ellin kammarissa vielä joulukuun ajan, joten painatin joulujuhlaan myös muista Sysmä-aiheisista valokuvistani postikortteja.

Kaikki käsillä tekeminen on meditoinnin kaltaista, virkistävää vastapainoa muulle työlle eikä sen merkitystä hyvinvoinnille ja luovuudelle voi liikaa korostaa.




Käsin neulottu jämälankaviltti, 2016.

Mon Paris

Vierailin viime viikonvaihteessa joulun avajaisissa Pariisissa antamatta valtaa terrorin synnyttämälle pelolle. Turisteja on ehkä hieman vähemmän kuvassa kuin yleensä tähän vuodenaikaan. Jonot maailmanpyörään ja Eiffel-torniin ovat lyhyempiä.

Kuten opiskeluaikoinani, asetuin taas kuudenteen kaupunginosaan, jossa St. Germainin bulevardin lisäksi pienet kadut ja kujat on iloisesti joulukoristeltu.  

Tällä kertaa en kaivannut jättimäisiä taidefestivaaleja, megalomaanisia museokierroksia enkä mahtavia näyttelyitä, jopa Louvren kiersin kaukaa.

Suurkaupungissa kulkiessa ihminen asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Jälleen kerran sain kokea, kuinka taiteessa pienin on arvokasta ja loisteliasta, kun se on sisällöltään mielenkiintoista. 

Sivukujien anteliaat galleriat edustavat taidetta, jonka vaikutus yleisöönsä voi olla pitkäikäisempää ja arvokkaampaa kuin suuruudenhullujen palatsien ylelliset esillepanot. Katsojan ajatukset lähtevät liikkeelle omaan suuntaansa, jossa mielikuvitukselle jää tilaa. Mikä riemu, kun yhtäkkiä kadunkulmassa, au coin de la rue là-bas kyse ei ole trendien haistelemisesta tai tylsästä tavasta toisintaa teolliseen tapaan jonkun toisen ideoita.



Pariisissa ihmisillä on toki aina ollut oma tapansa kulkea sivuraiteella. Iloitsen taiteilijoiden rohkeudesta pysyä omaperäisinä ja säilyttää maalauksissa oma murteensa, kirjailla taiteilijakirjoihin kaunokirjoitusta omalla käsialallaan. 

Kaiken ei tarvitse olla upeaa design-painatusta kuultokansiossa, elämykselliseen ilmaisuun tarvitaan vain kaunis käsintehty paperi, puhtaat, kirkkaat pigmenttivärit sekoituksiin, ja yksi hyvä pensseli, jota käsi sydämellä ohjaa. 


Kuulen, kuinka runoissa japanilainen haiku on saanut kaikua. Nämä kokemukset ovat niitä, jotka säilyvät vuosia, ja vaikuttavat myös alitajunnassa, unissa, siinä kuka olen, mitä näen, miten koen.

Tuttu maisema vieraana



Valokuvablogissa avautui uusi aihe: Tuttu maisema vieraana, syntyykö siitä Sysmän talveni päiväkirja?

Jos onnistun tekemään yhden hyvän kuvan,
lopetan siitä kirjoittamisen.

Linkki  kuvakansioon tässä

Sysmä101, Tulevaisuus

ITtE -Taide Ry:n näyttely 

Tulevaisuus, Sysmä101

Sysmän kirjasto, Valittulantie 5, 19700 Sysmä

Näyttely esillä 3.12.2016 asti

Miltä maailma sinun mielikuvituksessasi näyttää tulevaisuudessa, noin sadan vuoden kuluttua?

Pohdiskelin ajan käsitettä valokuvaamalla keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella. 

Vuodenajan lisäksi paikkakin vaihteli eri kotipaikkojeni mukaisesti otoksissa, 

jotka rakensin päällekkäisiksi. 

Syntyi 3-osainen kollaasi, tekniikkana silmä, muisti, mielikuvitus, kynä ja kamera, väritulostus valokuvapaperille.

Minullakin on sellainen käsitys, että puljaan kuvissani lapsuuden, nykyisyyden ja tulevan välimaastossa. Ajan kerrokset ovat näetyssä ja koetussa yhtä aikaa läsnä.

Aika ei ole mikään lineaarinen jatkumo, jonka voisi valokuvata horisontaalisesti. Jos haluan kuvata tulevaisuutta, se palaa spiraalina sinne, mistä liikkeelle lähdin. Aikaan sitoutunut paikka on sama ja silti erilainen. Ihmisinä elämme aina samojen kysymysten äärellä.

Ennen vanhaan varpuset nokkivat hevosenpaskasta jyviä talvella. Nyt varpusia ei juuri näe eikä hevosia. Tulevaisuudessa, 100 vuoden kuluttua, 27. toukokuuta, kun koivut puhkeavat hiirenkorvalle, syntyy Sysmän kaltaisia ekolokeroita, joissa ihmiset, supikoirat, villisiat, hirvet, hevoset ja varpuset elävät yhdessä. Jossain vaiheessa ihminen alkaa taas kuunnella puiden puhetta ja oivaltaa olevansa luontoa.

Riika Taidepiika

vapaa, ajan sysmäläinen

Lisätietoja

Lisäää kuvia löytyy valokuvablogistani, linkki taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi 
Blogin sähköposti riika.taidepiika@gmail.com

Sysmän kirjasto tässä

ESS, menoinfo Sysmä, tulevaisuus

Kainin merkkejä, kirjallisia sattumia

Kun jatkuvasti toistunut määräaikainen pätkätyöni taiteen vartijana viime vuonna jälleen kerran päättyi, pääsinkin vaellukselle Australiaan ja Amerikkaan. Nyt vietän talvea Suomen ainoassa kansainväliseksi julistautuneessa kirjakylässä Sysmässä, jonne olen vetäytynyt kirjoittamaan, Kainin arkiston ääreen. 

Joskus tapahtuu peräkkäin outoja asioita, jotka tökkivät kohti jotakin uutta. Viime lauantaina kirjakyläyhdistys teki bussiretken Helsingin kirjamessuille, ja ajelehdin ihmisvirrassa osastolle, josta löytyi vierekkäin kaksi kirjaa:

Torsti Lehtinen: Kainin merkki ja Sanojen avaruus – Opas luovaan kirjoittamiseen

Otin tämän henkilökohtaisesti. Nostin katseeni nähdäkseni, missä olin. 

Kyltissä lukee Arktinen hysteria. Kuvassa on keltaista, sehän on banaani.

Kirjailja Torsti Lehtisen kirjojen kustantajan nimi onkin Arktinen banaani. Arktinen hysteria taas on sodankäyneen miehen, Kainin isoveljen, kirjailija Marko Tapion (1924-1973) romaanisarja, jonka hän suunnitteli neliosaiseksi. Sarjasta ehti valmistua ennen Markon kuolemaa vain kaksi osaa. Vuoden 1939 ensilumi (1967, WSOY), joka sijoittuu talvi- ja jatkosotaan sekä romaani Sano todella rakastatko minua (1968, WSOY).

Kain ja Marko olivat veljeksinä taiteessaan toisilleen läheisimmät, ja siksi olen Kainin kanssa lähilukenut Markon koko tuotannon, kai useampaan kertaan. Siihen aikaan, siis 1990-luvulla pohdin tilataidetta - ihmettelin ajan, paikan ja tilan eli muodon käsitettä, miten se sanallistuu kirjallisuudessa tai näkyy kuvataiteessa. 

Sain Kainilta opetusta muoto-opissa, ja Marko oli jättänyt minulle Lallukan kirjahyllyyn taiteilja-kirjailija-kriitikko Alex Matsonin  (1888-1972) kirjoittaman raamatun nimeltä Romaanitaide. Kain suositteli myös filosofian tohtori Anne Friedin vuonna 1975 ilmestynyttä tutkimusta Marko Tapion tuotannosta.



Kain piti Friedin tutkimusta hyvänä avaimena Markon teosten maailmaan. Olin nuori ja tein merkintöjä keskusteluistamme ahkeraan päiväkirjaani. Nyt tajuan, että minun tulee etsiä minulle tänä kesänä palautuneista viidestä arkistolaatikosta kaikki muistiin merkitsemäni, elämäni tämä vaihe. Ihmisen muisti on rajallinen, yksityiskohdat unohtuvat. Vaikka olen sama ihminen, olen kuitenkin toinen, erilainen nainen. Jäljelle näyttää jäävän tunnemuisti, voimakkaasti koettu.

Kirjailija Torsti Lehtisen Kainin merkki on puolestaan julkaistu jo vuonna 2013, mutta on tuore. Fiktiivinen taiteilijan elämäkerta kertoo sammumattomasta elämänjanosta. En uskalla vielä lukea kirjaa, teksti voi viedä minut toisen kirjoittajan näkökulmiin ja maailmaan. Ehkä se olisi vain hyvä asia. 

Toista Lehtisen kirjaa lähestyn takakannesta käsin ja se sanoo:

Kerro kokemuksistasi omalla kielelläsi.

Tarkkaan ottaen Torsti Lehtisen oppaassa luovaan kirjoittamiseen, (2015, Arktinen banaani) lukee: ”Kirja rohkaisee itse kutakin katsomaan maailmaa ainutlaatuisella tavalla ja kertomaan kokemuksestaan omalla kielellään”.

Kun Harri Tapper kirjoitti romaanitrilogiaa veljesten lapsuudesta, hänellä oli tapana ensin lukea kymmeniä kirjoja. Kun hän aloitti kirjoittamisen, hän ei enää lukenut mitään. Hän antoi mielikuvituksensa lentää.

Kain muisteli usein oman isänsä, Vihtorin neuvoa:

-          Kun menet sinne (taidekouluun), älä tee samanlaisia töitä kuin muut!

Eväs, jonka Kain sai mukaansa, kun hän kotoansa Saarijärveltä nuorena lähti. Lause, jonka Harri tallensi Kainin nuoruudenmuistoista. Kainin puheessa objekti edeltää usein subjektia, Harrin lauseenrakenne. Taideteoksen takana on jokin omakohtainen havainto, nähty tai kuultu, niistä syntyvä oivallus.



Kain asui ja työskenteli Helsingissä nuoruudestaan lähtien ja koko aikuisikänsä. Vuonna 1958, kun Kain oli 28-vuotias, hänelle myönnettiin ateljeekoti Lallukan taiteilijakodista Etu-Töölössä. Lallukassa Kain asui ja työskenteli vuoteen 2004 asti, yhteensä 46 vuotta, kuolemaansa saakka. Vanhusta hänestä ei koskaan tullut, vielä 70-vuotispäiväänsä hän juhlisti juoksemalla Lontoon maratonin ja kovalla ajalla.

Harrin kirjoittama romaanitrilogia taiteilijaveljesten lapsuudesta ja nuoruudesta sijoittuu puolestaan Saarijärvelle, veljesten lapsuudenkotiin. Lallukan taiteilijakodissa Kain eli aikuiselämänsä, osana isompaa taiteilijoiden yhteisöä. Seinänaapurimme Outi Heiskanen on kuvannut Lallukan taitelijayhteisöä yhtenä monista eri taiteilijaperheistään.

Kuluneena syksynä järjestimme Outin tyttären Metin kanssa Outin ja Kainin yhteisnäyttelyn Oheistaidekodissa Vehmaalla. (7.8.-18.9.2016).  Outi jätti toivomuksen tästä jo vuosia sitten. Olen työskennellyt aikani molempien akateemikkojen apulaisena ja Outi on ollut ystävä, joka otti minut omakseen yhteen taiteiljaperheistään.

Ripustimme esille runsaasti grafiikkaa, jota Kain teki Outin kanssa. Löysimme Kainin tekemiä Outin kuvia ja Outin tekemiä Kainin kuvia. 

Kumpikaan heistä ei enää muistele menneitä ja minua järkyttää ajatus, että minuun on jäänyt heidän muistiaan. Se on alkanut väkisin suodattua siihen, mitä milloinkin teen: kirjoittamaani tekstiin, maalauksiin, neuleisiin, valokuviin. Se vain tulee läpi.

Italian alkuperäisasukkaiden etruskien taide vapautti Kainin  1950-luvulla ilmaisemaan rohkeasti omia havaintojaan, tunteitaan ja muistojaan. Etruskit rakensivat talonsa puusta, vain kuolleille veistettiin asunnot kivestä . Niitä kutsutaan Nekropoleiksi. 

Italian varhaiskeskiajan kaupunkien arkkitehtuuri otti vaikutteensa etruskien elävien kaupungeista. Luonnonuskonnon pyhät luvut 3, 7 ja 12 toistuvat rakentamisessa siten, että kussakin kaupungissa on kolme pääkatua ja 7-12 sivukatua. Ensimmäinen kotimme sijaitsi etruskikadulla, jonka nimi on sattumalta Via della Libertá, suomeksi Vapaudenkatu. 

Jotain on tapahtunut, halu jatkaa matkaa. Kainin kuolemasta on kulunut 12 vuotta ja palaan kirjoittamalla Italiaan.

Avaan Torsti Lehtisen kirjan Sanojen avaruus .Ensimmäisen luvun otsikkona on Epäily ja epätoivo. Suhteeni todellisuuteen on jo muuttunut, kirjoitan sulalla, toivorikkaalla mielellä.

Hipannipa tervehtii Lallukan asukkaita



Riikan Lallukassa 1995 kokoama näyttelyn ripustussuunnitelma, johon hän otti kuvat Kainin tekemästä Perimeter Gallerian pienoismallista. Kain teki  näyttelytyöt Italiassa Barbarano Romanossa ja Lallukassa. Työt lähtivät Tombs in Wood -näyttelykierrokselle Yhdysvaltoihin eikä niitä ole nähty Suomessa. Lallukan sisäpihalle kuvanveistäjä Inka Niemisen päähän 2016 pudonnessa piirustuksessa on kuvattu etruskilaisena maisemana ryhmä Tombia. Kuva: Kainin arkisto.

Lallukan taiteilijakodin remontti on edennyt loppusuoralleen ja taiteilija-ystäväni ovat palaamassa työhuoneilleen ja koteihinsa. Vierailin syksyllä Lallukassa Helsingin Sanomien kuukausiliitteen toimittajan Tuija Pallasteen kanssa. Juttu ilmestyi Kuukausiliitteen marraskuun numerossa eilen., 29.10.2016 Päivitys Kainin blogissa, linkki tässä Sculptor Kain Tapper

Kain Tapperin kierros Kotkassa 2016

Vierailin Kotkassa tällä viikolla tutustumassa Kainin teosten sijoituspaikkoihin. Deponoin toistakymmentä Kainin työtä Kotkaan vuonna 2011. Oppaana 2016 kierroksella toimi Kotkan kulttuuriasiainkeskuksen kulttuurituottaja Mirkka Kallio, joka työskentelee Kainin teosten yhteyshenkilönä.



Näyttelyn ripustusta Kotkassa 2011. Kuvassa osa töistä, jotka löytyvät 2016 Kotkassa.

Listasin Kainin blogiin Kotkan julkiset tilat, joissa tällä hetkellä näkee Kainin veistoksia ja reliefejä. Linkki juttuun tässä Kain Tapper -blogi

Verkottuminen - Networking

Luonnon maalauksista

Lokakuu on alkanut maalaa tauluja valokuvablogissani, linkki tässä



Onnittelut 15-vuotiaalle Galleria Ortonille

Orton on Suomen ainoa taidegalleria, jolla on oma sairaala

Vuonna 2000 Sairaala Ortonin johtava ylilääkäri, professori Seppo Seitsalo alkoi kehittää alkuideaa sairaalan yhteydessä toimivasta galleriasta. Galleria Orton täyttää tänään 15 vuotta ja siitä on tullut kenties koko maailman ainoa ammattimaisesti hoidettu sairaalan yhteydessä toimiva taidegalleria.

Galleria Ortonin juhlanäyttelyyn osallistuvat taiteilijat:

Kullakin taiteilijalla on ollut galleriassa aiemmin oma näyttely ja he ovat mukana myös nyt julkaistavassa 15-vuotisjuhlakirjassa. Ortonissa on ollut kuitenkin esillä huikeasti enemmän taiteilijoita kuin juhlakirjassa esitellään: yhteensä 160 näyttelyä ja esillä on ollut 187 taiteilijan teoksia.

Oma tieni johti Galleria Ortoniin, kun etsin sijoituspaikkaa Kainin kokoelmille. Jo vuosia olin saanut seurata Seppo Seitsalon luotsaamaa ansiokasta näyttely- ja taidetoimintaa, jossa Orton saattoi korkeatasoista taidetta ihmisten arkeen. Näyttelyt ovat erittäin tasokkaita. Kuraattorina toimii nykyisin taidekriitikko Otso Kantokorpi, galleristina Sirpa Viljanen, ripustajana taidemaalari Olavi Pajulahti. 

Ortonissa kokoelmateokset ovat nähtävillä, eivät missään varastossa ja töistä pidetään hyvää huolta. Työt ovat osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluu jatkuva näyttelytoiminta. Eikä siinä kaikki! Ortonin kokoelmatoiminta on kaiken aikaa laajentunut. Nykyään Kainin  kokoelmien lisäksi Ortonista löytyvät Pirkko Pasasen, Arvo Summasen, Tapani Tammisen ja Ulla Åströmin kokoelmat. Myös veistospuisto on kasvanut, vaikka sinne on sijoitettu teoksia hyvin harkiten.

Galleria Ortonin toiminnan takana: galleristi Sirpa Viljanen,  professori Seppo Seitsalo ja taidemaalari Olavi Pajulahti. 

Ortonin avajaisista on tullut Helsingin galleriaelämän merkittävimpiä tapahtumia. Ortonin kuraattori, taidekriitikko Otso Kantokorpi kuvassa vasemmalla, vieressä Salvelan kesänäyttelyn 2010 avannut kulttuurineuvos Tuula Arkio.

Galleria Orton on tehnyt vuosia yhteistyötä taiteilijaravintola Salven kanssa. Monilla nykyisillä ja edesmenneillä taiteilijoilla on ollut vuosikymmenien ajan siellä tapana tavata. Myös monet galleriat ovat järjestäneet siellä galleria Ortonin tavoin omat jatkojuhlansa. Ortonin ja Salven yhteinen kesänäyttelyperinne, Salvelan kesä, järjestettiin myös kuluvana vuonna. Tänä syksynä yhteistyötä Salven kanssa on vielä tiivistetty. Salvesta löytyy nyt seinä, jossa on aina esillä muutama teos kulloinkin järjestettävästä Ortonin näyttelystä. 

Salve on myös itse satsannut nykytaiteeseen. HOK on lunastanut esille Olavi Pajulahden, Jorma Hautalan, Matti Peltokankaan, Tapani Mikkosen, Kain Tapperin ja Tarja Teräsvuoren teoksia. Lisäksi Helsingin Saskiat ry on deponoinut Salveen Juhani Harrin ja Ukri Merikannon teokset. Kantataiteilijat ovat saaneet Salvessa oman seinänsä. Kiitos kuuluu Ortonin galleristille Sirpa Viljaselle, joka on idean takana.

Lisätietoja Invalidisäätiö Orton, Galleria Orton



Olkaa rohkeasti kulttuurin puolella!

Kulttuurin puolestapuhujan, vasta eläköityneen Jyväskylän museotoimenjohtaja Päivimarjut Raippalinnan haastattelu oli Keskisuomalaisessa 18.9.2016.  Taidepiika kiittää Raippalinnaa erityisesti Tapperin arkistoprojektin tukemisesta. Taide ei jää taakse, polut risteytyvät taas. Päivitys Kainin blogissa tässä

Lallukan taiteilija Ester Helenius Hämeenlinnan Taidemuseossa

Ester Heleniuksen Ihmishahmoiset kukat tanssivat Pariisista Taiteilijakoti Lallukkaan. Näyttely Hämeenlinnan Taidemuseossa 2.10.2016 asti.



Kuuden vuosikymmenen uran tehnyt taidemaalari Ester Helenius (1875-1955) asui ja työskenteli Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä. mutta asui ja maalasi myös paljon Pariisissa. Hänen debyyttinäyttelynsä oli 1890-luvun puolivälissä, josta lähtien hän onnistui työskentelemään päätoimisesti kuvataiteilijana.

Helenius siirtyi työskentelemään enemmän Suomessa vuodesta 1929 lähtien. Suuremman yleisön tietoisuuteen hän tuli kukkamaalauksella Espanjalainen morsiusvihko (1927), jonka kriitikot nostivat esille useissa peräkkäisissä näyttelyissä. Hämeenlinnan Taidemuseon näyttelyssä 2016  vieraillessani kiinnostuin erityisesti Heleniuksen 1930-luvun tuotannosta, jolloin monikulttuurinen ja moniarvoinen Pariisin atmosfääri näyttää itsenäistäneen taiteilijaa. 

Aiemmin Heleniuksen maalauksia nähtyäni olen pitänyt hänen tuotantoaan merkillisen epätasaisena. Yleisvaikutelmani on tähän asti ollut se, että Helenius kokeili jatkuvasti maalaustaiteen eri tyylisuuntia. Tämä vaikutelma on nyt uuden näyttelyn myötä muuttunut.

Naistaiteilijana työskentely sortovuosista sisällissodan kautta talvi- ja jatkosotaan edellytti muuntautumiskykyä. Oman taiteilijatien löytäminen ei ole kenellekään helppoa, etenkään poliittisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti epävakaina ja ahdasmielisinä aikoina. Suomalainen, ruotsinkielisen pappilan tytär oppi käyttämään suomen kieltä vasta Pariisissa, 1930-luvulla.  Moniarvoisessa kulttuurissa niin ihmiset kuin kieliryhmätkin kohtasivat toisensa eri tavalla kuin kansallismielisessä, ahtaan ilmapiirin ympäristössä. 

Pariisissa Helenius oppi luovimaan sosiaalisesti ja hän kehittyi joko-tai -vastakkainasettelusta sekä-että -ajatteluun. (Palin, 7). Helenius myös pääsi ensimmäisten taiteilijoiden joukossa vuonna 1933 muuttamaan moderniin ateljeeasuntoon Lallukan ateljeekotiin Helsingin Töölössä. Kontrastiväreillään 2016 näyttelyssä häikäisevät ,1930-luvun kukkamaalaukset, ovat ajalta, jolloin Helenius jo maalasi vapaammin, eläen taiteilijayhteisössä, Lallukan ateljeessaan.

Näyttelyyn liittyvä Tutta Palinin kirja Ester Helenius – Värihurmion palvoja,  (SKS ,2016), on myös osa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Turun yliopistossa. Kirjassa Palin tutkii Heleniuksen tuotantoa osana Suomen historiaa. 

Öljymaalaus Arabeski (Kukkia pullossa), 82 x 61 cm, 1934 liittyy Heleniuksen tanssi-aiheisiin, baletin arabeskiin, joka tarkoittaa asentoa, jossa tanssija seisoo toinen jalka taakse ojennettuna.  Kädet pidetään samaan aikaan kannatettuina allongé, jolloin muodostuu pitkä linja sormenpäistä varpaisiin asti. Heleniuksen kukka-aiheissa voi olla kyse myös tanssitaiteen ja modernin kuvanveiston liikkeestä, rytmistä ja piirustuksellisista viivoista, vaikka hänen tiedetään itse kokeneen muodon vain harvoin maalaukselliseksi.

Heleniuksen maisemamaalausten värisommitelmista löytyvät voimakkaat kontrastit saavat Pariisissa rinnalleen hienostuneita sävyjä, ranskalaisen atmosfäärin valoa, vaaleanpunaisesta violetin kautta siniseen ja vihreään liukuvia sävyjä. Taiteilijan kukkamaalauksia puolestaan voi tarkastella väriteorioiden ja taidehistorian jatkuvasti muuttuvien suuntauksien lisäksi myös jonkinlaisina karaktääreinä tai muotokuvina. 



Mitä tiedämme Heleniuksen Lallukan ajasta? Emme varmastikaan kaikkea.

Kuva: Lallukan Taiteilijakotisäätiön arkisto, kuvaplanssissa 2005, valokuvaaja Jouko Vatanen.



Vuonna 1933 sanomalehdet esittelivät lukuisissa jutuissa uutta, modernia Lallukan taiteilijataloa, ja Ester Helenius esiintyy monissa haastatteluissa. Taiteilijakoti myös pysyi Heleniuksen tukikohtana hänen elämänsä loppuun saakka, vaikka hän jatkosodan aikana kylmyyttä ja pommituksia paetessaan asui myös muualla Helsingissä (Palin, Tutta, 9).

Lallukan taiteilijakodissa kuvataiteilijoille on kiintiöity 26 ateljeeta ja asuntoa. yhteensä noin 2600 m2 ja koko talo on ollut peruskorjauksessa vuodesta 2015 lähtien. Lallukassa muistetaan vielä, kuinka sodan aikana pommitukset aiheuttivat suuren asuntopulan Helsinkiin. Huoneenvuokrauslautakunta valvoi, ettei asuntoja pidetty tyhjillään. Sota-aikana taiteilijan perheen lisäksi saattoi asunnossa asua neljäkin muuta perhettä. Eräs viisihenkinen perhe oli asunut ateljeen varastokomerossa (Lallukan taiteilijakotisäätiö, 2016)

Vuonna 1942 Heleniuksen ateljeeasunto sijaitsi Lallukan seitsemännessä kerroksessa, pommituksille alttiissa paikassa. Asunnossa oli kylmä ja ympäristökin oli ankea, yli puolet taiteilijoista oli nyt jättänyt talon. Naapuruston ikkunatkin oli pääosin laudattu kiinni, ja Helenius osti asunnon Helsingin Lauttasaaresta.70-vuotispäivänään toukokuussa 1945 Helenius on taas valokuvattu Lallukan kodissaan. Hän on pyörtänyt piruetin takaisin Lallukkaan.

Helenius lahjoitti teoksiaan vuonna 1952 vasta perustetun Hämeenlinnan Taidemuseon avajaisnäyttelyyn ja myöhemmin testamenttasi jäämistönsä museolle. Tänään Hämeenlinnan Taidemuseossa on yhteensä 237 Ester Heleniuksen teosta, joista noin puolet on grafiikkaa ja piirustuksia. 

Museon amanuenssi Päivi Viherluoto on lukuisina vuosina tehnyt peruskartoitusta Heleniuksen tuotannosta sekä koonnut myös edellisen Heleniuksen taiteen näyttelyn Hämeenlinnan Taidemuseoon vuonna 1988. Heleniuksen näyttelyyn 2016 on koottu maalauksia lukuisista eri kokoelmista, mm. Ateneumista, Riihimäen taidemuseosta ja yksityiskokoelmista.



Ester Heleniuksen teoksia on samaan aikaan mukana myös Hämeenlinnan Taidemuseon toisessa näyttelyssä ”Modernin monet kasvot” Lohrmannin rakennuksessa.
Näyttely on avoinna 30.10.2016 asti.

Ester Heleniuksen teoskuvia löytyy runsaasti Hämeenlinnan Taidemuseon internet-sivuilla ja päivityskuvisssa Facebook-sivuilla Linkki tässä http://www.hameenlinna.fi/taidemuseo/

Näyttely jatkuu Salon taidemuseon Veturitallissa 21.10.-22.1.2017 saakka. 

Linkki tässä http:www.salontaidemuseo.fi/nayttelyt/tulevat/



PS. Lallukan taiteilijakodin internet-sivut on uusittu.Sivulta löytyy nyt mm. uusi alaotsikko Tapahtumia, johon päivitetään taiteilijakodin uutisia ja asukkaiden tapahtumia sekä tulevia näyttelyitä, linkki tässä http://lallukkasaatio.net/

Kun minä unestani heräsin

Syksy saapui valokuvablogiin, linkki tässä Taidepiika - photography

Hyvästelin Ainon emmeen

Kainin jalanjäljillä

Vierailin Saarijärven museossa viime torstaina tutustuen Kainin jalanjäljillä -näyttelyyn., joka on avoinna 25.9.2016 asti. Vein mukanani museolle Kainin äidin Aino Tapperin (1899–1982) lehmäveistoksen aihion. Aihiota kutsuttiin meillä kotona Lallukassa emmeeksi, veistoksen esiasteeksi. Löysin emmeen tänä kesänä pahvilaatikosta, Kainin arkistoprojektia jatkaessani.



Saarijärven museon tallettaman muistitiedon mukaan Aino teki elinaikanaan kaikkiaan toistakymmentä lehmäveistosta, joissa hän kuvasi kotitilansa Juholan eläimiä. Käsityöläissuvun jäsenenä Ainolla oli esteettistä silmää ja tarve ilmaista itseään taiteen keinoin. Kain arvosti suuresti äitinsä lehmäveistoksia ja hänen muistellaan sanoneen, ettei pysty tekemään niin hyvää veistosta kuin äiti. Neljä Ainon valmista lehmäveistosta – Kaunikki, Sievikki, Sihkama ja Ässikkä – on jo entuudestaan Saarijärven museon kokoelmissa, kuvailee Saarijärven museo FB-sivuillaan 9.9.2016.





Tässä kuvassa olen yhdessä amanuenssi Merja Yliojan ja museonjohtaja Kari Kotilaisen kanssa. Amanuenssin käsissä Aino Tapperin lehmäveistoksen aihio Kuva: JT / SM



Tappermaiseen taiteeseen kuuluu ilo, leikki ja elämänvoima. Lisää näyttelyvierailustani Kainin jalanjäljillä tässä

Syyskuussa: Kainia etelässä, lounaassa ja Keski-Suomessa

Päivitys tänään Kainin blogissa syyskuun 2016 ohjelmasta, linkki tässä.http://sculptor-kain-tapper.blogspot.fi/

Kahden akateemikon ystävyydestä kumpusi näyttely

Vakka-Suomen sanomien toimittaja Saara Huovinen vieraili Outi Heiskasen Oheistaidekodissa Vehmaalla Outin ja Kainin yhteisnäyttelyn ripustuksen loppusuoralla.

Päivitys Kainin blogissa  ja linkki 8.8.2016 julkaistuun juttuun tässä

Heijastuksia Karjalasta

Taivas on siellä korkeampi, minkä väristä on vesi?

Pielisjärvellä elokuussa 2016. Päivitysksiä valokuvablogissa tässä Pielinen, Pohjois-Karjala, 2016

Musta kuu vei Kainin

Tänään päivitin Kainin blogia. Kuvailen Kainin ja Outin yhteisnäyttelyn kokoamista Oheistaidekotiin Vehmaalle. Näyttely on nyt avattu ja esillä yhteensä 67 taideteosta: molemmilta taiteilijiolta niin piirustuksia, grafiikkaa kuin veistoksia. Näyttely on avoinna 18.9.2016 asti.

 

Miten onnellista, että löysime Outin tyttären Metti Nordinin kanssa grafiikantöitä, joita Outi ja Kain yhdessä tekivät Lallukan taiteilijakodin ateljeenaapureina. Tässä olemme Outin kanssa Kainin malleina, vasemmalla Riika 2002 ja Outi 2003.

 Linkki näyttelyn kokoamisen vaiheisiin tässä Näyttely Oheistaidekodissa 2016

Kaksi akateemikkoa Oheistaidekodissa Vehmaalla

Kokoamme parhaillaan Outi Heiskasen Oheistaidekotiin Vehmaalle näyttelyä nimeltään "Kaksi akatemikkoa - Kain Tapper ja Outi Heiskanen " Outi esitti minulle toiveen yhteisnäyttelystä jo vuosia sitten, mutta vihdoin tänä kesänä päätimme sen hänen tyttärensä Metin kanssa toteuttaa.

Näyttelyä varten olen yrittänyt löytää Kainiln arkistosta erityisesti Taivaallisen akatemian aikaisia töitä. Ne kuvaavat Outin ja Kainin yhteistyötä Lallukan taiteilijakodissa. jossa he asuivat ja työskentelivät ateljeenaapureina. Taivaallinen akatemia on leikkimielinen nimi ryhmälle eri-ikäisiä taiteilijoita, jotka kokoontuivat Lallukkaan 1990-2000 -lukujen vaihteessa piirtämään elävää mallia. Ammattimallin palkka maksettiin keräämällä osallistuneilta taiteilijoilta kolehti. Kainin kuoltua Outi jatkoi Taivaallisen akatemian toimintaa.

Croquis-piirtämisen lisäksi akatemiassa muovailtiin savesta ja piirrettiin muotokuvia taiteilija-ystävistä, Kain on piirtänyt Outia ja Outi Kainia. Leikekirjoista olen löytänyt Kainin tekstejä päiväkirjamuodossa, kuunnellut hänen puhettaan. Eri taiteiljasukupolvet kookontuivat Taivaalliseen akatemiaan myös keskustelemaan taiteesta ja elämästä, ajankohtaisista ilmiöistä ja taiteellisen tekemisen ehdoista. Outin ja Kainin yhteistyö johti myös yhteiseen grafiikan tekemiseen. 

Kainille piirtäminen oli fyysinen kokemus, käden ja silmien yhteistyötä, jossa painopiste on sisäisesti keskittynyt. Outi on samassa yhteydessä tiivistänyt: ”Piirtäminen on ainoa tapa varmistaa, että työ tuntuu omissa sisuksissa, lihoissa ja luissa”. Päivityksiä tulossa Kainin blogiin, linkki tässä Kain Tapperin arkistoprojekti

Kain, omakuva, Taivaallinen akatemia

Näyttely Oheistaidekodissa on avoinna 7.8.-18.9.2016 ti-su 12-18
Vinkkiläntie 38, 23200 Vinkkilä, www.oheis.fi. taidekoti@oheis.fi, p. 050 - 526 6213.