KUNINGAS LÄHTI SYSMÄÄN
- Huh, Kuninkaallinen! huokasimme yhteen ääneen eilen illalla klo 21, kun poistuin salista ja tuttu toimittaja oli menossa lämpiöön, haastattelemaan näyttelijä Martti Suosaloa. Ennen esitystä tai sen aikana ei ollut tilaisuutta valokuvata.
Sysmän Teatterin pieni näyttämö löytyy maalaismaisemassa, mutta keskellä kylää, olemme kirjailijaresidenssi Villa Sarkian naapurissa. Yhtäkkiä, osana mielipuolen venäläisen virkamiehen Popristsinin italialaista ooppera-aariaa ja sevillalaista käsien ja vartalon Flamenco-koreografiaa, alkaa sataa. Kyse ei ole mistään yksinäisen näyttelijän monologista, jonka ymmärtämiseksi pitäisi ryhtyä tutkimaan skitsofrenian käsitteistöä psykologisten seurojen tieteellisistä aikakauslehdistä New Yorkin kirjeenvaihtajilta.
Me näemme jakomielistä hulluttelua, vartalomme
hytkyy naurussa, jännitämme reisiä välillä melkein pissat housussa, kuulemme
korvillamme tuskanhuudot, mitä tutkimus ei kuullut, haistamme nenällämme näyttelijän
suolaisen hien, jonka tunnemme valuvan myös pitkin omaa vartaloamme. Teatterissa
on enemmän kuin kuuma. Olemme sisällä pätsissä, liekkien loisteessa, eläytymisessä, jonne käsitteistö
ei yllä. Olemme perillä siellä, mitä taideteoria vasta yrittää valottaa. Tehköön
yhteistyötä taiteen ja sen yleisön kanssa, jos haluaa osallistua. Kyse on teatterista. Monitaiteesta,
eri taiteenlajien leikistä, elämästä tässä ja nyt, välimaastossa.
Joskus, kuten tänään, olen läpeensä kyllästynyt siihen, että nykytaidetta arvotetaan lähes yksinomaan instutionaalisilla taideteorioilla, jotka ovat jo syntyessään käsitteellisesti
kuolleita seuraamaan sitä, mikä tapahtuu nyt, mikä on tässä, läsnä. Kirjoittajana
se tekee minusta ikävän, kuivan, ryppyisen rusinan. Yritän kiertää
käsitteitä, koska taidetta aistitaan, eletään, ihmiset kokevat. Yleisö on.
Martti Suosalon koko vartalo elää mielipuolen Popristsinin baletissa. Huomioni
kiinnittyy käsiin. Keskisormi ja peukalo lähestyvät toisiaan klassisen Flamencon sääntöjen mukaisesti. Ranne on oikeaoppisesti rento ja vapaa, kyynärpää pysyttelee yläpuolella. Suosalo maalaa ilmaan mielentilaa. Jalat
askeltavat peppu piukeana äänimaisemassa, johon on sommiteltu kuvanveistäjä
Martti Aihan rauhallinen kuvakavalkadi, näyttämön takatilan kuvaruuduissa. Kuva
rytmittää ja jos seuraa sen kuvakieltä, huomaa sen ohjaavan esityksen tilaa.
Sataa ropisee. Luulen ensin, että se tulee nauhalta,
esityksen äänimaisemasta. Pisarat putoavat rääkäten Mielipuolen päälakeen, vesi
ryöppyää jo silmissä ikkunaruuduissa, kolisuttaa kattopeltejä. Mielipuoli
kiipeää lamppuun, valoa kohti korkeuksiin. Siellä hän lukee koiran kirjeitä. Lopulta
käsitän, että myrsky on totta. Luonto haluaa osallistua. Kysymättä lupaa Sysmä rummuttaa itsensä
sisään esitykseen. Värisyttää, jokin syvin on liikkeessä, täällä katsomossa, meissä.
Tunnen riemua, kutkutusta. Pieni maaseutunäyttämö toimii yleisölle intiiminä,
voimakkaampana tilana kuin isojen kaupunkien kylmät, tekniset tilat. Vielä nyt, vuorokautta myöhemmin elän ilossa. Pieni teatteri voi olla niin suurta!
Näyttelijä Martti Suosalo on kiertueella, mukana joitakin laitteita,
roudarina ilmeisesti vain yksi äänimies, joka toimii myös lavastajana. Viime kesänä Hartolassa Lallukan taiteilijoiden vanhan ajan iltamissa
kuulin näyttelijä Heidi Krohnilta, kuinka hänen nuoruudessaan näyttelijät lähtivät
kaupungeista kesäkiertueille maalle. Tarmo Manni on kertonut, että se oli
yleinen tapa koko maassa, niin suurissa kaupungeissa kuin pienemmissä. Nuorille
näyttelijöille se oli hauskaa, pääsi matkustamaan yhdessä ystävien kanssa ja
samalla vietettiin kesälomaa. Näyttelijöille kesäkiertueet olivat myös
tilaisuus ansaita voita leivän päälle. Kaupungeissa teatterit olivat kesällä
kiinni. Näyttelijä Suosalo sai esityksen 2013 jälkeen Sysmän kirjakauppiaalta
halaukset ja kirjakyläyhdistykseltä jälkiuunileivän.
Moni taiteilija on kertonut kuinka teatterien kesäkiertueet
olivat maaseutupitäjissä se ensimmäinen kosketus taiteeseen, niin
sanottuun korkeakulttuuriin. Kokemus oli virike, rohkaisu jatkaa omaa harrastamista ja hakeutua oppiin, kouluihin, ammattilaiseksi. Kuinka totta se on. Yleisön joukossa huomaan sen
rippikouluikäisen, lahjakkaan muusikonalun, joka soittaa kylillä eri tilaisuuksissa. Haluaisin kysyä tytöltä viiden vuoden kuluttua, mitä hänelle on jäänyt mieleen Martti
Suosalon esityksestä. Minulle se on kuninkaallinen kokemus, jonka haluan antaa asettua
itseeni. – Ole rohkea, älä pelkää, avaudu ulospäin, anna itsestäsi, uskalla,
elä ja eläydy. Mitä tahansa teetkin elämässäsi tai työksesi.
Taide antaa elämyksiä, jotka avautuvat kokijalle toisinaan
vasta vuosia, joskus vuosikymmeniä myöhemmin. Sitä ennen ne elävät
tunnemuistissa. Antavat salaista, tiedostamatonta ravintoa omaan tekemiseen. Olipa se työ mikä hyvänsä, siinä on luovuutta. Taide auttaa lähtemään uusiin suuntiin, ei tarvitse ajella tylsiä valtateitä. Voihan sitä joskus uida myös vastavirtaan,
kohti jotakin muuta. Voimakkaimmat kokemukset vaikuttavat työn sisältöihin ja muuttavat koko työn ilmiasultaan joksikin toiseksi. Sitä muutosta myös
elämäksi ja taiteeksi kutsutaan. Kaikkein syvin
on alati liikkeessä. Se on ikivanhaa, siirtyy eteenpäin, aina seuraavalle
taiteilijoiden ja taiteen kokijoiden sukupolvelle.
Sysmän Teatteritalo tarjoaa talvisin harjoitustilat sen omalle
Kuurina teatterille. Kuurina järjestää harjoitusten välissä kaikille avoimia teatteriretkiä
Suomen kaupunginteattereihin. Kuurina on jo kolme vuosikymmentä kasvattanut myös lähipitäjistä yleisöä, vetänyt kesäasukkaita, turisteja, kaikkia meitä, jotka tänne Martti Suosaloa katsomaan tulimme.
Ilman laajaa harrastuspohjaa ei synny mitään: ei käsikirjoittajia, ohjaajia, näyttelijöitä,
lavastajia, muusikoita tai yleisöä. Teatteria ei ole olemassa ilman eläviä
ihmisiä. Työtä tehdään yhteisöllisenä prosessina. Esitys syntyy joka näytöksessä
uudelleen, uniikkina teoksena, yleisön yhteisössä.
-
Minkähänlainen tämä Gogolin mielipuolen kirja
olisi luettuna?, kysyy joku.
-
Jaa-a– kyllä se nyt täytyy lukea, sehän on klassikko, vastaa toinen.
