Mon Paris

Vierailin viime viikonvaihteessa joulun avajaisissa Pariisissa antamatta valtaa terrorin synnyttämälle pelolle. Turisteja on ehkä hieman vähemmän kuvassa kuin yleensä tähän vuodenaikaan. Jonot maailmanpyörään ja Eiffel-torniin ovat lyhyempiä.

Kuten opiskeluaikoinani, asetuin taas kuudenteen kaupunginosaan, jossa St. Germainin bulevardin lisäksi pienet kadut ja kujat on iloisesti joulukoristeltu.  

Tällä kertaa en kaivannut jättimäisiä taidefestivaaleja, megalomaanisia museokierroksia enkä mahtavia näyttelyitä, jopa Louvren kiersin kaukaa.

Suurkaupungissa kulkiessa ihminen asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Jälleen kerran sain kokea, kuinka taiteessa pienin on arvokasta ja loisteliasta, kun se on sisällöltään mielenkiintoista. 

Sivukujien anteliaat galleriat edustavat taidetta, jonka vaikutus yleisöönsä voi olla pitkäikäisempää ja arvokkaampaa kuin suuruudenhullujen palatsien ylelliset esillepanot. Katsojan ajatukset lähtevät liikkeelle omaan suuntaansa, jossa mielikuvitukselle jää tilaa. Mikä riemu, kun yhtäkkiä kadunkulmassa, au coin de la rue là-bas kyse ei ole trendien haistelemisesta tai tylsästä tavasta toisintaa teolliseen tapaan jonkun toisen ideoita.



Pariisissa ihmisillä on toki aina ollut oma tapansa kulkea sivuraiteella. Iloitsen taiteilijoiden rohkeudesta pysyä omaperäisinä ja säilyttää maalauksissa oma murteensa, kirjailla taiteilijakirjoihin kaunokirjoitusta omalla käsialallaan. 

Kaiken ei tarvitse olla upeaa design-painatusta kuultokansiossa, elämykselliseen ilmaisuun tarvitaan vain kaunis käsintehty paperi, puhtaat, kirkkaat pigmenttivärit sekoituksiin, ja yksi hyvä pensseli, jota käsi sydämellä ohjaa. 


Kuulen, kuinka runoissa japanilainen haiku on saanut kaikua. Nämä kokemukset ovat niitä, jotka säilyvät vuosia, ja vaikuttavat myös alitajunnassa, unissa, siinä kuka olen, mitä näen, miten koen.