Kuvataiteilija Ulla Rantasen harvinainen näyttely nyt Helsingissä

Kulunut viikko Helsingissä oli tapahtumarikas. Viikon kohokohta oli kuitenkin kuvataiteilija Ulla Rantasen (s. 1938) näyttely galleria Ortonissa. Invalidisäätiö Ortonin ylläpitämä galleria sairaalan yhteydessä on muodostunut taidetilaksi, jonka näyttelyt ovat toinen toistaan huikeampia taide-elämän kohokohtia. Pääkaupunkiseudun fyysisesti pienimpiin lukeutuva galleriatila on suomalaisen nykytaiteeen suurimpia tiloja. Täällä oleellisin asia - taiteen sisältö ja sisällöistä käytävä keskustelu - saavat vapaan henkisen tilan. 

Taidekriitikko Otso Kantokorven kuratoimista ja Galleria Ortonin yhteyspäällikön, Sirpa Viljasen tuottamista näyttelyistä, on muodostunut helsinkiläisen taide-elämän merkittäviä tapauksia.

 Suomen lahjakkaimpiin taiteilijoihin ja kansainvälisimpään kärkeen aina lukeutuneen graafikko, taidemaalari Ulla Rantasen näyttelyä ei ole nähty tätä ennen Suomessa vuosiin. 

Kyse ei ole siitä, etteikö häntä pyydettäisi esille huippugallerioihin ja museoihin. Taiteilija ei vain ole halunnut järjestää yhtenäistä yksityisnäyttelyä Suomessa. Sanotaan, että Ulla Rantanen halusi vetäytyä suomalaisesta taide-elämästä, kun hän lähti Afrikkaan 1990-luvun puolivälissä. Minulla on asiasta toisenlainen käsitys, joka perustuu taiteilijan kohtaamisiin eri vuosina.

Esimerkki. Kun taiteilijoiden oman vapaan taidetilan Forum Boxin perustajajäseniä kutsuttiin koolle marraskuussa 1996, Kain Tapper soitti ensimmäisten joukossa Ulla Rantaselle. Rantanen tuli epäröimättä mukaan. Hänelle ei tarvinnut selittää, mistä on kyse taiteellisessa vapaudessa, mihin tarvitaan henkisesti vapaata taidetilaa, miksi suomalaista taide-elämää tuli 1990-luvun puolivälissä tukea.

Otso Kantokorven avajaispuhe oli suora ja rehellinen. En käy sitä nyt tässä referoimaan. Taidemaalari Olavi Pajulahti otti sen talteen videolla, kirjoittaen videoimalla taidehistoriaa.

 Kun hieman tutkii taustoja, huomaa, että Ulla Rantanen on ollut aktiivisesti mukana monissa tehtävissä ja toimissa eri vuosikymmeninä. Mutta tämä Pro Finlandia -palkittu professorimme ei halua tuoda itseään esiin. Siitä huolimatta hän on edustanut Suomea mm. Pariisin, Venetsian ja Sao Paolon biennaleissa. Rantasella on kansainvälinen ura, jonka ohi Suomi näyttää nukkuneen - kuten aika monen muunkin taiteiljamme osalta.

Ulla Rantanen ei ole informalisti, vaikka hänen teoksensa ovat usein abstrakteja ja niissä on luonnon tunnelmia, ja voipa niissä löytyä tunnistettava lähtökohtainen muoto. Haukkukaamme mestaria jollakin muulla nimellä nyt, kun hän elää ja työskentelee aktiivisesti keskuudessamme ja hänen teoksistaan löytyy sanottava. 

Olisiko sana nykytaiteilija käytettävissä, kun taiteilija tekee taidetta, elää tässä, nyt ja vaikuttaa taide-elämässä? Kun hänellä on näkemystä, kokemusta ja sanottavaa.

Jos tuijotat teoksen nimeä "Savanni", et löydä kuvasta afrikkalaista Savannia. Savannista ei myöskään löydy näyttelyssä yhtään Ulla Rantasen kirjoittamaa runoa tai tieteellistä, savannia kuvailevaa tekstiä selittämään Savanni-teoksen sisältöjä. Tekeekö se Savannista vähemmän nykytaidetta?

Tulisiko meidän sittenkin katsoa kuvataidetta myös silmillämme? Tulisiko edes yrittää opetella lukemaan kuvataiteen omaa visuaalista kieltä, tulkita sen merkityksiä ja sanomia?

Rantasen Lähteessä pulppuaa katsojan omaa tajuntaa avartavat, taiteilijan mielentilat, joita hän tutkii piirtämällä. Punainen Lintu ei ole lintu, vaan elämys, joka on alun perin vaikuttanut jossakin taiteilijan omassa alitajunnassa. Työt saavat ilmiasunsa taitavalla piirrosmaisella viivalla, jota itse Tapani Raittilakin kadehtisi.  

Avataan silmät, katsotaan teoksia myös tunneälyllä. Sitä paitsi Ulla Rantasen litografiatekniikka on suojelukohde kuten luonto. Harvinainen näyttely on esillä Galleria Ortonissa 25.10.2013 asti.