Kainin merkkejä, kirjallisia sattumia

Kun jatkuvasti toistunut määräaikainen pätkätyöni taiteen vartijana viime vuonna jälleen kerran päättyi, pääsinkin vaellukselle Australiaan ja Amerikkaan. Nyt vietän talvea Suomen ainoassa kansainväliseksi julistautuneessa kirjakylässä Sysmässä, jonne olen vetäytynyt kirjoittamaan, Kainin arkiston ääreen. 

Joskus tapahtuu peräkkäin outoja asioita, jotka tökkivät kohti jotakin uutta. Viime lauantaina kirjakyläyhdistys teki bussiretken Helsingin kirjamessuille, ja ajelehdin ihmisvirrassa osastolle, josta löytyi vierekkäin kaksi kirjaa:

Torsti Lehtinen: Kainin merkki ja Sanojen avaruus – Opas luovaan kirjoittamiseen

Otin tämän henkilökohtaisesti. Nostin katseeni nähdäkseni, missä olin. 

Kyltissä lukee Arktinen hysteria. Kuvassa on keltaista, sehän on banaani.

Kirjailja Torsti Lehtisen kirjojen kustantajan nimi onkin Arktinen banaani. Arktinen hysteria taas on sodankäyneen miehen, Kainin isoveljen, kirjailija Marko Tapion (1924-1973) romaanisarja, jonka hän suunnitteli neliosaiseksi. Sarjasta ehti valmistua ennen Markon kuolemaa vain kaksi osaa. Vuoden 1939 ensilumi (1967, WSOY), joka sijoittuu talvi- ja jatkosotaan sekä romaani Sano todella rakastatko minua (1968, WSOY).

Kain ja Marko olivat veljeksinä taiteessaan toisilleen läheisimmät, ja siksi olen Kainin kanssa lähilukenut Markon koko tuotannon, kai useampaan kertaan. Siihen aikaan, siis 1990-luvulla pohdin tilataidetta - ihmettelin ajan, paikan ja tilan eli muodon käsitettä, miten se sanallistuu kirjallisuudessa tai näkyy kuvataiteessa. 

Sain Kainilta opetusta muoto-opissa, ja Marko oli jättänyt minulle Lallukan kirjahyllyyn taiteilja-kirjailija-kriitikko Alex Matsonin  (1888-1972) kirjoittaman raamatun nimeltä Romaanitaide. Kain suositteli myös filosofian tohtori Anne Friedin vuonna 1975 ilmestynyttä tutkimusta Marko Tapion tuotannosta.



Kain piti Friedin tutkimusta hyvänä avaimena Markon teosten maailmaan. Olin nuori ja tein merkintöjä keskusteluistamme ahkeraan päiväkirjaani. Nyt tajuan, että minun tulee etsiä minulle tänä kesänä palautuneista viidestä arkistolaatikosta kaikki muistiin merkitsemäni, elämäni tämä vaihe. Ihmisen muisti on rajallinen, yksityiskohdat unohtuvat. Vaikka olen sama ihminen, olen kuitenkin toinen, erilainen nainen. Jäljelle näyttää jäävän tunnemuisti, voimakkaasti koettu.

Kirjailija Torsti Lehtisen Kainin merkki on puolestaan julkaistu jo vuonna 2013, mutta on tuore. Fiktiivinen taiteilijan elämäkerta kertoo sammumattomasta elämänjanosta. En uskalla vielä lukea kirjaa, teksti voi viedä minut toisen kirjoittajan näkökulmiin ja maailmaan. Ehkä se olisi vain hyvä asia. 

Toista Lehtisen kirjaa lähestyn takakannesta käsin ja se sanoo:

Kerro kokemuksistasi omalla kielelläsi.

Tarkkaan ottaen Torsti Lehtisen oppaassa luovaan kirjoittamiseen, (2015, Arktinen banaani) lukee: ”Kirja rohkaisee itse kutakin katsomaan maailmaa ainutlaatuisella tavalla ja kertomaan kokemuksestaan omalla kielellään”.

Kun Harri Tapper kirjoitti romaanitrilogiaa veljesten lapsuudesta, hänellä oli tapana ensin lukea kymmeniä kirjoja. Kun hän aloitti kirjoittamisen, hän ei enää lukenut mitään. Hän antoi mielikuvituksensa lentää.

Kain muisteli usein oman isänsä, Vihtorin neuvoa:

-          Kun menet sinne (taidekouluun), älä tee samanlaisia töitä kuin muut!

Eväs, jonka Kain sai mukaansa, kun hän kotoansa Saarijärveltä nuorena lähti. Lause, jonka Harri tallensi Kainin nuoruudenmuistoista. Kainin puheessa objekti edeltää usein subjektia, Harrin lauseenrakenne. Taideteoksen takana on jokin omakohtainen havainto, nähty tai kuultu, niistä syntyvä oivallus.



Kain asui ja työskenteli Helsingissä nuoruudestaan lähtien ja koko aikuisikänsä. Vuonna 1958, kun Kain oli 28-vuotias, hänelle myönnettiin ateljeekoti Lallukan taiteilijakodista Etu-Töölössä. Lallukassa Kain asui ja työskenteli vuoteen 2004 asti, yhteensä 46 vuotta, kuolemaansa saakka. Vanhusta hänestä ei koskaan tullut, vielä 70-vuotispäiväänsä hän juhlisti juoksemalla Lontoon maratonin ja kovalla ajalla.

Harrin kirjoittama romaanitrilogia taiteilijaveljesten lapsuudesta ja nuoruudesta sijoittuu puolestaan Saarijärvelle, veljesten lapsuudenkotiin. Lallukan taiteilijakodissa Kain eli aikuiselämänsä, osana isompaa taiteilijoiden yhteisöä. Seinänaapurimme Outi Heiskanen on kuvannut Lallukan taitelijayhteisöä yhtenä monista eri taiteilijaperheistään.

Kuluneena syksynä järjestimme Outin tyttären Metin kanssa Outin ja Kainin yhteisnäyttelyn Oheistaidekodissa Vehmaalla. (7.8.-18.9.2016).  Outi jätti toivomuksen tästä jo vuosia sitten. Olen työskennellyt aikani molempien akateemikkojen apulaisena ja Outi on ollut ystävä, joka otti minut omakseen yhteen taiteiljaperheistään.

Ripustimme esille runsaasti grafiikkaa, jota Kain teki Outin kanssa. Löysimme Kainin tekemiä Outin kuvia ja Outin tekemiä Kainin kuvia. 

Kumpikaan heistä ei enää muistele menneitä ja minua järkyttää ajatus, että minuun on jäänyt heidän muistiaan. Se on alkanut väkisin suodattua siihen, mitä milloinkin teen: kirjoittamaani tekstiin, maalauksiin, neuleisiin, valokuviin. Se vain tulee läpi.

Italian alkuperäisasukkaiden etruskien taide vapautti Kainin  1950-luvulla ilmaisemaan rohkeasti omia havaintojaan, tunteitaan ja muistojaan. Etruskit rakensivat talonsa puusta, vain kuolleille veistettiin asunnot kivestä . Niitä kutsutaan Nekropoleiksi. 

Italian varhaiskeskiajan kaupunkien arkkitehtuuri otti vaikutteensa etruskien elävien kaupungeista. Luonnonuskonnon pyhät luvut 3, 7 ja 12 toistuvat rakentamisessa siten, että kussakin kaupungissa on kolme pääkatua ja 7-12 sivukatua. Ensimmäinen kotimme sijaitsi etruskikadulla, jonka nimi on sattumalta Via della Libertá, suomeksi Vapaudenkatu. 

Jotain on tapahtunut, halu jatkaa matkaa. Kainin kuolemasta on kulunut 12 vuotta ja palaan kirjoittamalla Italiaan.

Avaan Torsti Lehtisen kirjan Sanojen avaruus .Ensimmäisen luvun otsikkona on Epäily ja epätoivo. Suhteeni todellisuuteen on jo muuttunut, kirjoitan sulalla, toivorikkaalla mielellä.