Tapaamisia maaseudulla - Pia Pesonen ja Urho Kaleva Kekkonen

Olin eilen Sysmän kirjastossa, kun kirjailijaresidenssi Villa Sarkiassa parhaillaan työskentelevä esikoiskirjailija, roolittaja ja toimittaja Pia Pesonen tuli kertomaan työstään. Ilta oli erittäin mielenkiintoinen, vaikka osallistujia oli vain kourallinen. Jäin pohtimaan, miten saisimme tiedotuksen paikkakunnalla järjestymään siten, että ihmiset löytävät paikalle.

Kirjailijatapaamisia järjestetään Sysmän kirjastossa säännöllisesti, aina kun uusi kirjailija paikkakunnalle saadaan. Toisaalta tunnelma oli jälleen kotoinen ja läheinen. Vastaava suora kontakti yleisöön saavutettiin Sysmän Teatteritalossa nyt syyskesällä, kun näyttelijä Martti Suosalo oli kiertueella Gogolin Mielipuolen Päiväkirjan kanssa. Kirjoitin siitä jutun aiemmin tähän blogiin.

Kirjastoon saapuneilla oli mahdollisuus kysellä ja keskustella vapaasti aiheista, jotka liittyivät kirjoittamiseen ja elokuvan tekemiseen. Miten novellin kirjoittaminen eroaa romaanin kirjoittamisesta? Miten elokuvakerronta lähestyy proosatekstiä? Missä vaiheessa novellikokoelma muuttuukin romaaniksi?

Jännittäviä aiheita, joista aion haastatella Pesosta vielä uudelleen - niin kauan kuin hän nyt asuu ja työskentelee täällä naapurissa. Minä haluan oppia!

Villa Sarkian kirjailijaresidenssiä hoitavat Sysmän kunta ja Nuoren Voiman liitto. Hakuaika kirjoittajille on parhaillaan, vielä ehtii. Deadline on 30.10.2013. Hakea voi paperihakemuksella ja sähköpostitse. Lisätietoja Nuoren voiman liitto, Villa Sarkia

Pia Pesonen kertoi esikoiskirjastaan Urho Kekkonen Strasse. Kekkoseen on meille 1960-luvulla syntyneille vielä olemassa erityinen, lapsenomainen suhde. Muistamme vielä aikakauden, jolloin lapsen näkökulmasta kyselimme: Kuka on Ruotsin Kekkonen? Omakohtaisia muistoja, kertomuksia.

Minua kiinnostaa myös se, miten Marja Pyykön ohjaama elokuva "Kekkonen tulee", käyttää Pesosen alkuperäistekstiä? Elokuva on juuri nyt elokuvateattereissa. Miten novelliromaanista muotoutuu elokuvakäsikirjoitus, mitä tapahtuu kielen ja sen rakenteiden tasolla? Miten Pesonen näkee asian roolittajan näkökulmasta? Miten proosatekstin kuvat muuntuvat näyttelijätyön ja ohjauksen avulla elokuvan kuvakerronnaksi?

Tämähän on loistava tilaisuus kaikille kirjoittajille ja elokuvan tekemisestä kiinnostuneille, myös nuorille You Tube -videoita täällä tekeville - saada ilmaista opetusta ja omassa pienessä kirjastossa. Näitä tilaisuuksia ei saa enää jättää käyttämättä!, kiljun. 

Kun en muutakaan keksinyt, tein viime yönä päivityksiä paikallisille FB-ryhmäsivuille ja lisäsin linkkejä Pesosen Ylen haastatteluihin, elokuvan viralliseen traileriin jne. vireillä olevan Sysmän kirjastonäyttelyni sivustolle. Nuoret mukaan, kun meille näitä kirjailija- ja elokuvatapaamisia järjestetään!

En nyt ehdi enää lisätä niitä linkkejä tähän tekstiin uudelleen. Löytyvät jo päivityksestä 17.9.2013, ilta. Linkki tässä Sysmän kirjaston Artefaktit-näyttely blogissa, syyskuu 2013.

Pia Pesonen oli jo ehtinyt vierailla Sysmän kirjakaupassa toissapäivänä, ja sitä hän ylisti, kuten me kaikki täällä kirjoittavat ja kirjallisuudesta kiinnostuneet ihmiset yleensä. Urho Kekkonen Strasse löytyi jo kirjakaupan valikoimista, kun Pesonen sinne ensimmäisenä Sysmän päivänään oli ehtinyt. On uskomatonta, että meillä löytyy vielä Suomessa hyvinvarustettuja kirjakauppoja näin kaukana kaupungeista. Usein näyttää siltä, että valikoima on jopa parempi kuin Lahdessa tai Helsingissä. Elävä kontakti kirjoittajiin ja kirjallisuuteen tuottaa uutta, tuoretta maaseutukulttuuria. Hurjaa.

Sysmän kirjakauppa on punainen hirsirakennus, sijaitsee kylän keskustassa, pääraitilla Sysmäntiellä.

Kuningas lähti Sysmään. Martti Suosalo Gogolin Mielipuolen päiväkirjassa, Sysmän Teatteritalo 9.8.2013.

KUNINGAS LÄHTI SYSMÄÄN

- Huh, Kuninkaallinen! huokasimme yhteen ääneen eilen illalla klo 21, kun poistuin salista ja tuttu toimittaja oli menossa lämpiöön, haastattelemaan näyttelijä Martti Suosaloa. Ennen esitystä tai sen aikana ei ollut tilaisuutta valokuvata. 

Sysmän Teatterin pieni näyttämö löytyy maalaismaisemassa, mutta keskellä kylää, olemme kirjailijaresidenssi Villa Sarkian naapurissa. Yhtäkkiä, osana mielipuolen venäläisen virkamiehen Popristsinin italialaista ooppera-aariaa ja sevillalaista käsien ja vartalon Flamenco-koreografiaa, alkaa sataa.  Kyse ei ole mistään yksinäisen näyttelijän monologista, jonka ymmärtämiseksi pitäisi ryhtyä tutkimaan skitsofrenian käsitteistöä psykologisten seurojen tieteellisistä aikakauslehdistä New Yorkin kirjeenvaihtajilta.

Me näemme jakomielistä hulluttelua, vartalomme hytkyy naurussa, jännitämme reisiä välillä melkein pissat housussa, kuulemme korvillamme tuskanhuudot, mitä tutkimus ei kuullut, haistamme nenällämme näyttelijän suolaisen hien, jonka tunnemme valuvan myös pitkin omaa vartaloamme. Teatterissa on enemmän kuin kuuma. Olemme sisällä pätsissä, liekkien loisteessa, eläytymisessä, jonne käsitteistö ei yllä. Olemme perillä siellä, mitä taideteoria vasta yrittää valottaa. Tehköön yhteistyötä taiteen ja sen yleisön kanssa, jos haluaa osallistua. Kyse on teatterista. Monitaiteesta, eri taiteenlajien leikistä, elämästä tässä ja nyt, välimaastossa.

Joskus, kuten tänään, olen läpeensä kyllästynyt siihen, että nykytaidetta arvotetaan lähes yksinomaan instutionaalisilla taideteorioilla, jotka ovat jo syntyessään käsitteellisesti kuolleita seuraamaan sitä, mikä tapahtuu nyt, mikä on tässä, läsnä. Kirjoittajana se tekee minusta ikävän, kuivan, ryppyisen rusinan. Yritän kiertää käsitteitä, koska taidetta aistitaan, eletään, ihmiset kokevat. Yleisö on. 

Martti Suosalon koko vartalo elää mielipuolen Popristsinin baletissa. Huomioni kiinnittyy käsiin. Keskisormi ja peukalo lähestyvät toisiaan klassisen Flamencon sääntöjen mukaisesti. Ranne on oikeaoppisesti rento ja vapaa, kyynärpää pysyttelee yläpuolella. Suosalo maalaa ilmaan mielentilaa. Jalat askeltavat peppu piukeana äänimaisemassa, johon on sommiteltu kuvanveistäjä Martti Aihan rauhallinen kuvakavalkadi, näyttämön takatilan kuvaruuduissa. Kuva rytmittää ja jos seuraa sen kuvakieltä, huomaa sen ohjaavan esityksen tilaa.

Sataa ropisee. Luulen ensin, että se tulee nauhalta, esityksen äänimaisemasta. Pisarat putoavat rääkäten Mielipuolen päälakeen, vesi ryöppyää jo silmissä ikkunaruuduissa, kolisuttaa kattopeltejä. Mielipuoli kiipeää lamppuun, valoa kohti korkeuksiin. Siellä hän lukee koiran kirjeitä. Lopulta käsitän, että myrsky on totta. Luonto haluaa osallistua. Kysymättä lupaa Sysmä rummuttaa itsensä sisään esitykseen. Värisyttää, jokin syvin on liikkeessä, täällä katsomossa, meissä. Tunnen riemua, kutkutusta. Pieni maaseutunäyttämö toimii yleisölle intiiminä, voimakkaampana tilana kuin isojen kaupunkien kylmät, tekniset tilat. Vielä nyt, vuorokautta myöhemmin elän ilossa. Pieni teatteri voi olla niin suurta!

Näyttelijä Martti Suosalo on kiertueella, mukana joitakin laitteita, roudarina ilmeisesti vain yksi äänimies, joka toimii myös lavastajana. Viime kesänä Hartolassa Lallukan taiteilijoiden vanhan ajan iltamissa kuulin näyttelijä Heidi Krohnilta, kuinka hänen nuoruudessaan näyttelijät lähtivät kaupungeista kesäkiertueille maalle. Tarmo Manni on kertonut, että se oli yleinen tapa koko maassa, niin suurissa kaupungeissa kuin pienemmissä. Nuorille näyttelijöille se oli hauskaa, pääsi matkustamaan yhdessä ystävien kanssa ja samalla vietettiin kesälomaa. Näyttelijöille kesäkiertueet olivat myös tilaisuus ansaita voita leivän päälle. Kaupungeissa teatterit olivat kesällä kiinni. Näyttelijä Suosalo sai esityksen 2013 jälkeen Sysmän kirjakauppiaalta halaukset ja kirjakyläyhdistykseltä  jälkiuunileivän.

Moni taiteilija on kertonut kuinka teatterien kesäkiertueet olivat maaseutupitäjissä se ensimmäinen kosketus taiteeseen, niin sanottuun korkeakulttuuriin. Kokemus oli virike, rohkaisu jatkaa omaa harrastamista ja hakeutua oppiin, kouluihin, ammattilaiseksi. Kuinka totta se on. Yleisön joukossa huomaan sen rippikouluikäisen, lahjakkaan muusikonalun, joka soittaa kylillä eri tilaisuuksissa. Haluaisin kysyä tytöltä viiden vuoden kuluttua, mitä hänelle on jäänyt mieleen Martti Suosalon esityksestä. Minulle se on kuninkaallinen kokemus, jonka haluan antaa asettua itseeni. – Ole rohkea, älä pelkää, avaudu ulospäin, anna itsestäsi, uskalla, elä ja eläydy. Mitä tahansa teetkin elämässäsi tai työksesi.

Taide antaa elämyksiä, jotka avautuvat kokijalle toisinaan vasta vuosia, joskus vuosikymmeniä myöhemmin. Sitä ennen ne elävät tunnemuistissa. Antavat salaista, tiedostamatonta ravintoa omaan tekemiseen. Olipa se työ mikä hyvänsä, siinä on luovuutta. Taide auttaa lähtemään uusiin suuntiin, ei tarvitse ajella tylsiä valtateitä. Voihan sitä joskus uida myös vastavirtaan, kohti jotakin muuta. Voimakkaimmat kokemukset vaikuttavat työn sisältöihin ja muuttavat koko työn ilmiasultaan joksikin toiseksi. Sitä muutosta myös elämäksi ja taiteeksi kutsutaan. Kaikkein syvin on alati liikkeessä. Se on ikivanhaa, siirtyy eteenpäin, aina seuraavalle taiteilijoiden ja taiteen kokijoiden sukupolvelle.

Sysmän Teatteritalo tarjoaa talvisin harjoitustilat sen omalle Kuurina teatterille. Kuurina järjestää harjoitusten välissä kaikille avoimia teatteriretkiä Suomen kaupunginteattereihin. Kuurina on jo kolme vuosikymmentä kasvattanut myös lähipitäjistä yleisöä, vetänyt kesäasukkaita, turisteja, kaikkia meitä, jotka tänne Martti Suosaloa katsomaan tulimme. Ilman laajaa harrastuspohjaa ei synny mitään: ei käsikirjoittajia, ohjaajia, näyttelijöitä, lavastajia, muusikoita tai yleisöä. Teatteria ei ole olemassa ilman eläviä ihmisiä. Työtä tehdään yhteisöllisenä prosessina. Esitys syntyy joka näytöksessä uudelleen, uniikkina teoksena, yleisön yhteisössä.

-        Minkähänlainen tämä Gogolin mielipuolen kirja olisi luettuna?, kysyy joku.

-        Jaa-a– kyllä se nyt  täytyy lukea, sehän on klassikko, vastaa toinen.

Mielipuolen päiväkirja, muistoja ja tulevaisuutta

TAITEIDEN ÖITÄ vietetään pian lähes kaikissa Suomen kaupungeissa, osana juhlaviikkoja ja teatterikesiä. Tänä vuonna päätin kuitenkin hakeutua pieneen ja originelliin tapahtumaan. Suomen ainoassa virallisessa kirjakylässä SYSMÄSSÄ näet vietetään tulevana viikonloppuna pe 9.8. ja la 10.8. KIRJOJEN YÖTÄ. Siitä innostuneena ryhdyin tänään päivittämään myös oman blogini arkistoon kirjallisuuteen ja teatteriin liittyviä projektejani. Viime kesänä tuotin Lallukan näyttelijöiden iloiset iltamat Hartolassa (3.8.2012), osana kuratoimaani kuvataidenäyttelyä. Löysin vielä hauskoja kuvia ja julkaisematonta materiaalia. No arkiston rakentaminen ei valmistu päivässä eikä kahdessa, joten eletäänpä taas välillä nykyhetkeä.

Kirjojen yön takana on Sysmän Kirjakyläyhdistys, joka on ideoinut tapahtumakokonaisuden apunaan mm. Yleisradion toimittaja Tarleena Sammalkorpi. Perjantaiksi olen onnistunut hankkimaan lipun Sysmän Teatteritalolle nyt jo loppuunmyytyyn, näyttelijä Martti Suosalon esitykseen Mielipuolen päiväkirja. Se on entuudestaan tuttu minulle näyttelijä Tarmo Mannin urakkana. 

Gogolin Mielipuolen päiväkirjaa Tarmo Manni esitti Suomen Kansallisteatterin Willensaunassa Eugen Terttulan ohjaamana noin 400 kertaa! Edelleen se on mielestäni täydellisen käsittämätöntä - ihan jo puhtaasti fyysisenä suorituksena. Martti Suosalo on ottanut haasteen vastaan ja esittänyt Mielipuolen päiväkirjaa nyt kymmenissä eri teattereissa ympäri Suomea ja saanut siitä hyvää kritiikkiä. 

Tarmo Manniin (1921-1999) tutustuin vuonna 1993. Ensimmäinen kohtaus näyteltiin kotonamme Lallukan Taiteilijakodissa, jonne hän purjehti yllätysvieraana, sanoi "tarkastuskäynnille". Siis tutustumaan ystävänsä, toisen saarijärveläisen, nuorikkoon. 

Sanaakaan sanomatta hän istuutui sohvalle, muuttui mykäksi, piti puolen tunnin tauon. Sen aikana hän katseli välinpitämättömänä, tarkkaili, näytteli ylpeää ja itsetietoista. Olin kauhuissani. Juoksentelin keittiön ja olohuoneen väliä, kalisuttelin kuppeja, tarjoilin kahvia. Ikuisuudelta tuntuneen kärsimyksen jälkeen hän totesi:
- Mutta sehän onkin kiltti ballerina. Hyväksynnän hetki, mikä lempeys hänen katseessaan, suuri helpotuksen huokaus. Olisihan minun pitänyt tietää, että Manni oli hulluttelija, värikäs rooleissaan myös arkena, ystäviensä parissa. Yle, elävä arkisto. Tarmo Manni oli poikkeusyksilöiden ekspertti.

Kain Tapper suunnitteli Tarmo Mannin muistomerkin ympäristötaideteoksena Saarijärvelle. Se rakennettiin Mannin lapsuudenmaisemiin Lannevedelle, Hernesaaren myllylle. Olin mukana projektissa. Itkevä kivi muodostuu graniittiiveistoksesta, jonka päällä on suihkulähde. Veistos itkee siten, että vesi valuu sitä pitkin värittäen kiven mustaksi. Veistoksen kasteltuaan vesi laskee ympärillä olevan altaaseen ja siitä 20 metriä pitkään kouruun, joka vie veden virtana jyrkkää rinnettä, alas myllyn koskeen. Alarinteessä on este, jossa vesi vielä kerran korskahtaa, kuohahtaa korkealle ennen kuin sulautuu virtaavaan jokeen. Teoksen yksi lähtökohta on juuri Gogolin Mielipuolen päiväkirja. Mannin muistomerkki ei ole mikään patsas, vaan poikkeuksellisen värikkään elämän ylistys. Teos valmistui vuonna 2000, vain hetki Mannin kuoleman jälkeen. Vaikka yhdessä sitä ehdittiin vielä tekovaiheessa pohtia. Se on taas jo toinen tarina. Linkki Saarijärvi, julkiset veistokset

Martti Suosalo Mielipuolen päiväkirjassa. 

Kuva: Sysmän kirjakyläyhdistys, 2013.

Teatterissa jokainen esitys on aina ainutkertainen, uniikki taideteos.
Martti Suosalon esitys Mielipuolen päiväkirjasta on nähtävä, ehkä useampaan kertaan! 

Gogol mittaa siinä niin näyttelijän henkistä kuin fyysistä kestävyyttä. Esitystä voisi ehkä verrata puolimaratooniin, kestää vähintään 1,30 tuntia.