Hämärän värejä

Hämärän teema jatkuu marraskuussa valokuvauksen alablogissa. Linkki tässä taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi, hämärän teema, 2013

Yhteen hetkeen mahtuu monta totuutta

Marraskuussa valokuvauksen aiheena on hämärä. Kuljen valmiita polkuja. Kohtaamani pelto on Günther Grassin vuonna 1959 julkaistun esikoisromaanin ”Peltirumpu” ensimmäisestä luvusta, ensimmäisestä kangastuksesta.

Olen maailman alkuhämärässä, sumusta nousee nälkäisiä näkyjä. Pelto on kynnetty. Myllerretty maankuori heijastaa taivaan mannaa. Volker Schlöndorffin Peltirummusta vuonna 1979 ohjaaman elokuvan alkumetreillä nähdään nainen, savisella jäätyneellä pellolla. Nainen on tuleva isoäiti. Hän kohmii jäätynein kynsin kurasta perunoita. Kesken urakointia hän synnyttää hameessaan lapsen kuin kovan kakkapötkön puristaisi. Heti sen jälkeen hän jatkaa ruoan hankintaa, niittää nälkäpalkkaa.

Vai olivatko ne maaomenat nauriita, kuten myös täällä. Maanviljelyksen alkaessa. Rautakauden lopussa, varhaiskeskiajan alussa.

Aika ei todellakaan ole mikään horisontaalisesti etenevä suora viiva, jossa vaikuttaisi vain yksi nykyhetki, yksi menneisyys, yksi ainoa tulevan mahdollisuus. Jo yhteen hetkeen voi mahtua monta maailmanaikaa, monia keskenään ristiriitaisia totuuksia.

Pellon reunassa on yhä myös suo, kuokka ja Jussi, joka kohta viiltää traktorilla maisemaa. Nyt  hänen harteiltaan löytyvät valkoiseen kondomiin puristetut, pötsihäiriöiset happopaalit. Ohitseni pörisee suurtalouden teknologinen ihme, tehokkuus, ainoa oikea arvo. 

Kaiken mitä on, tulee olla suurta ja määrällisesti mitattavissa. Siinä visiossa on ihmisen mittakaava tuntematon. Entä jos kehitys onkin kohti varhaiskeskiaikaa, aikaan ennen humanismia ja renesanssia?

Siitä ottaa hämärän tilamaisema revanssia.

Valkoiset lehmät usvan niityllä kirjoittavat maagista realismia. Mikään joka elää, ei ole vain geenipankki. Katsomme toisiamme ihmetellen, silmiimme kohoaa suolahappoisia kyyneleitä. Jätämme hyvästejä, routa tulee ja kiertokulussa olemme kohta jääkauden alussa.

Paluumatkalla hämärä syvenee. Synkimmän kohdalla laulan mantraa "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ja otan kertosäkessä Ihanan enkelin rinnalleni. Vain siltä varalta, ettei se pimeä iloton osaisi väistää, pysyköön poissa tältä polulta.

Ihminen olkoon vapaa valitsemaan itse tiensä, ilmestyksensä, unelmansa ja haaveensa. Niistä on aikojen pyörteissä tulevaisuudet tehty. 

Kirsikan helminauha

Pyhäinpäivänä kirsikkapuu koristautuu helminauhaan.

Kirsikan helminauha, 3.11.2013

Hyvää uutta vuotta!

Kekri luo uuden vuoden

Riika Taidepiika - Riga Art Hand. Omakuva, Self-Portrait, November 2013.

Kekriä eli nykyistä Pyhäinpäivää on vietetty ainakin yli 500 vuoden ajan, sillä Agricola mainitsee sen karjalaisten palvomien jumalien joukossa. Kekriä on alun perin vietetty samaan tapaan kuin uutta vuotta nykyään. Vuoden työt ovat nyt takana. On juhlan aika. Tehdään uusia suunnitelmia tulevaan.

Kekrin juhlassa yhdistyy perinteitä historiallisesti, kulttuurin eri kerroksista. Traditiot elävät teoissamme meemeinä, kulttuurigeeneinä. Niitä tulee monista eri suunnista, niin esihistoriallisesta kuin katolisesta ja ortodoksisesta ajasta.

Maatalousyhteisöissä Kekri on ollut tärkeä 1800–1900 –luvuilla, jolloin piiat ja rengit saivat viikon verran vuosilomaa. Vain silloin he pääsivät käymään kotonaan tai hankkimaan uuden palveluspaikan. Uudet työsuhteet solmittiin marraskuusta lähtien, aina vuodeksi eteenpäin. Piika ja renki kääntyvät molemmat englanniksi samalla suvuttomalla sanalla Hand. Siitä tulee nimeni Riika Taidepiika - Riga Art Hand.  

Hand on myös käsi ja kätevä. Sana taide ja sana käsite tulevat käsitteistä taito, käsi ja kädentaidot. Valitsin oman leikikkinimeni Art Hand myös siksi, että koen elämäni ajan olleeni itseäni paljon isomman asian, taiteen palveluksessa. Henkisesti ja hengellisesti ajattelen, että taide on luovuutta, ja taidepiika on luovuuden palveluksessa. 

Luovuus on kaikessa, kaikissa ihmisissä, kaikessa olevassa. Luovuus syntyy ilosta ja leikistä, lapsesta meissä itsessämme.

Kekrinä ei tarvitse ottaa itseään niin vakavasti. Olkoon elämässä paljon iloa, leikkiä ja juhlaa. Iloista kekriä kaikille ja hyvää uutta vuotta!

Puljaamista ajassa ja kädentaidoissa

Vierailin Jyväskylässä eilen, maanantaina. Museot olivat kiinni, mutta pääsin tutustumaan vastikään entisöityyn 1800-luvun käsityöläiskortteliin Toivolan vanhaan pihaan. Käsityön juhlavuotena 2013 kädentaidot näkyvät myös Jyväskylän kaupunkikuvassa, Kirkkopuiston vieressä kävelykadulla. Kirkkopuistossa tuli kuvattua Tapperin arkistoprojektia varten graniittiveistosta Yö joka suunnalta. Kirjoitan aiheesta parhaillaan. 

Vaikka olen ollut mukana tekemässä Yö- työtä 2003, en enää muistanut detaljeja ennen kuin valokuvasin ne eilen. Kiven pintaan piirrettyjä viivoja, raaputettuja merkintöjä.  Nyt ne näyttivät minusta graffiiteilta ja riimukirjoituksilta, salaperäisiltä kadonneilta kieliltä, kuten etruskikieleltä. Löysin Etruskikulttuurin Tombien muistumia. Kuljimme silloin Marturanumin nekropoleilla. Siellä hautuumaa levisi seitsemällä kukkulalle, alue oli ollut käytössä tuhat vuotta, 700 eKr - 300 jKr välisenä aikana. Yhtäkkinen ikävä Italiaan. Olen jo matkalla.

Löysin Afrikan matkamme 1996 luonnoskirjasta Yön alkumuotoja. Muistan Senegalin Rufisquen kylän arkkityyppisiä hahmoja, joita hän luonnosteli. Muistan punaisen hiekan värisen sian, joka röhki naapurin pojan leikkikaverina. Päiväkirjasssani kerrotaan, että islaminuskoinen perhe ei syönyt sianlihaa ja niin possu oli säilyttänyt henkensä ja kasvanut karjuksi.

En enää tiedä, mihin alablogiin nämä jutut sijoittaisin. Kirjoittaessa asioilla on tapana linkittyä toisiinsa. Puljaan ajassa edestakaisin. Kainin töistä löydän yhtymäkohtia Mesopotamiaan. Aapelilla on puutarha.

Matkakertomus Jyväskylän retkestä löytyy neuleblogistani, linkki tässä Taidepiika, neuleet 29.10.2013 Ja matka jatkuu.

Kuvauspäiväkirja 2012-2013

Huomasin yhtäkkiä, että olen pitänyt kuvauspäiväkirjaa säännöllisesti kohta vuoden ajan, marraskuusta 2012 lähtien. Perustin valokuvaukselle oman alablogin vasta pari kuukautta sitten, mutta kuvia on paljon julkaisematta. Blogiin tein ensin päivityksiä vain syksyllä 2013 ottamistani kuvista. Nyt lokakuussa olen alkanut lisätä kuvia koko kuluneen vuoden ajalta. 

Kuvat ovat tulleet ensin esille syöttöjärjestyksessä, jolloin kokonaisuudesta tulee helposti sekava. Kaiken runsauden keskeltä näyttää kuitenkin nousevan joitakin teemoja itsestään. Villi kuvakirjoitus alkaa hakeutua otsikoiden alle.

Kuluneen vuoden aikana olen kuvannut paljon luonnossa. Luontokuvissa ja luonnon kuvauksessa etsin väriä, olipa kyse vuoden pimeimmästä ajasta, loskaisesta lokakuusta, marraskuun harmaudesta tai kevään kasvusta. Kesän vihreys oli silmälle toisinaan liikaa. Luontokuvissani värit ovat usein niin kirkkaita, räikeän tehokkaita, että ne satuttavat, kivistävät silmää. 

Värit vievät äärimmäisyyteen, kipupisteisiin, kuten kuvasarjassa ”Syksy saa” tai väreissä ”Oranssipäiviin”-

Osana luontokuvausta olen kuvannut eläimiä. Lintuja, nisäkkäitä, kotieläimiä, myös hyönteisiä. Joitakin eläimistä olen kohdannut useampaan kertaan, kirjoittanut niiden kanssa päiväkirjaa. Olen käynyt tervehtimässä samoja vasikoita ja varsoja ja huomaamattani kuvannut niiden kasvua hiehoiksi ja hevosiksi. 

On käynyt niin, että lehmä laukkasi kesäniityllä luokseni tuoden osan laumasta mukaansa. Tunnistin sen tutuksi vasikaksi vasta valokuvasta, otsassa säilyneestä syntymämerkistä. Varsa kevätniityllä ei ollutkaan enää varsa, se tuli rohkeasti tekemään tuttavuutta.

Kun alkaa valokuvata eläimiä, opiskelee samalla uusia kieliä. Eläinystävillä on oma tapansa puhua. Kameran kanssa on mahdollista tutustua uusiin ystäviin, olla läsnä, lähellä, mennä liki. Ilman, että kenenkään tarvitsee kesyttää ketään. Blogiin on syntynyt sarjat ”Muotokuvia ystävistäni, 2013”, pieni kertomus ”Vihreille niityille vien sinut” sekä linnunpoikasten elämästä kertova  ”Se kesä on mennyt”.

Sarjasta "Se kesä on mennyt", 2013

Myös kivet, kannot, puunjuurakot ovat joskus niin inhimillisiä tai oliollisia, että olen alkanut uskoa niiden itsenäiseen elämänkohtaloon. Yritän kuulla niiden sanottavaa, puhe on ollut leikkistä, humoristista. Joskus sammaltukkaiset kivet leikkivät kustannuksellani, haluavat huomiota, tekevät muotokuvia. 

Luonto on kuvanveistäjä. On syntynyt joitakin kuvia, joissa kiven päällä sulava lumi, hetkellinen sivuvalo ja syntyneet varjot ovat luoneet reliefimäisiä veistoksia, ihmiskuvia. Silloin ei voi muuta kuin ääneen nauraa hekottaa, vaikka kulkisi yksin. Luonto on leikkisä ja sen leikki on meissä.

Omakuva, Self-Portrait, 2013

Loka-joulukuussa kuvaan hämärää ja pimeyttä. Hämärä synnyttää valon, joka on värikästä. Mutta mikään väri ei ole olemassa yksin. Kun pyrin pois värikkyydestä, etsin harmaata. Sen sävyjen esiin tuomiseksi on rinnalle saatava vähän punamultaa tai horsmanvalkoista. Luonnonvalkoinen sitoutuu joskus tummanruskeaan tai peltosängen okraan. Näitä pohdiskelen teemoissa "värit" ja ”Illan valo”.

Hämärässä

Kuvapäiväkirjani kaikkia kuvia näyttää yhdistävän yksi isompi teema: Muuttuva maaseutu. Siinä aihepiirissä kysyn myös kaupunkikuvilla, missä on ihmisen keskusta? Keskustalla tarkoitan myös mielen keskustaa, syvää hyvän olon tunnetta, tasapainoa liikkeessä, iloista vapaata vaellusta, kulkemista omilla poluilla, omalla tiellä. Välillä kuvissa seurataan kuvataiteen tekemistä, vieraillaan näyttelyissä, koska taiteessa on hyvä elää.

Jatkan kuvien ryhmittelyä, linkki tässä http://taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi/