Akanvirtaa

Koskessa virta kahakoi valtakunnanrajan naapuripitäjille, eivät ne vihollisia olleet,

ihmiset ja kylät tai hämäläiset ja karjalaiset, Hämeen itäisimmällä viivalla toisilleen uhitellen.

Samanlaista pajukkoa ja kivikkoa vastarannalla, koloissa tutut pohjaeläimet.

Satoja vuosia koskenniskalla pyöri yhteinen mylly, siitä löytyy vielä merkit hartaudessa,

jolla he valitsevat leipänsä kahdenkin eri kirkonkylän S-markettien hyllyiltä.

Vähemmän heitä innostaa saukkojen pyörinä, suvitalvet suvannossa avannossa, ihme. Virtaus muodostaa ilmastosulun, sää on aina jäätön tässä, missä syksyllä kokoontuvat kaikki muuttohaluttomat pienlaulajat visertämään vesperin tai mattinan, hämärässä en ole varma onko nyt aamu vai ilta. Vipevöin kiihtyneenä, kun telkkä lyö siivillään pimeän kohahduksen ja

 siellähän se jököttää purouiton muisto, Niskavuorikivi.  Tyttö löytyy aina siltä, seisoo huolettomasti kirja kädessä kosken partaalla uittokivellä. Taas on lapsuuden kesä. Onpa hontelot koivet tuon vuotiaalla. Pauhu kumisee bassona niin, ettei hän voi kuulla mitään, pohdiskelee kai lukemaansa, missä lie ajatukset suurruuhkassa tuijottaa keskijuoksun pohjaan mitään näkemättä.

Suvun ainoa tyttö, ukon partakoneella kynitty kesätukka, ruskettunut selkä ja uppiniska niin kyrmyssä, että vasta lähempää erottaa onko se tyttö vai poika, toki uimahousuissa oranssi pyrstö kuin ahvenella, näkyykö siellä mitään? Lohi tai särki? Ei, alavirrassa läikkyy vain pyörre hopeanhohtoisesta oliivinvihreään, rantojen lehtipuut värjäävät liaaneillaan kilometrien ajan kesäisin niin.

Katse

lipuu tästä

 luonnolliseen suuntaan,

alavirtaan

suvantoon, josta

Niskakivelle.                                             joki palaa

                                        takaisin.

Täällä hän on kaiken ja siksi kai houkuttelee tuo kulku, hän ei vielä muista, että aika kaareutuu kuin vesi, joka suvannossa kääntää kulkunsa vastavirtaan. Hän ui liikkeessä, antautuu, antaa viedä, ei hätäänny, ei pelkää, sillä vesi on auringossa läpikuultavan kirkasta niin, että sokeakin näkisi vaistollaan pohjassa jököttävät uppotukit.

Virta on valtatie etelästä pohjoiseen ja koski sen solmukohta, arvoituksen avain, risteysasema, josta voi vaeltaa mihin tahansa. – Haluan elää! Haluan kokea kaiken!, hän kohta rääkyisi päiväkirjaan, kiirehtisi aikuisuuteen, alkaisi kirjoittaa tuntemuksistaan, jotka olivat muistoja menneisyydestä, jota hän ei ollut kokenut. Ne palasivat unissa, oudot paikat, jotka olivat tuttuja ja vieraita ja unessa hän löytäisi paluun, minne?

Varmasti hän palaisi juuri tähän, aina samaan paikkaan, josta löytyy Näky itsepäiseen;

rajasotiin, oikeudenkäynteihin kalastuksesta tai väylän patoamisesta ja kerran

on koski kohmettunut pohjasta pintaan, siinä maailma ylösalaisin ja kaikki mitä on, kuoli:

kalat, vesikasvit, linnut, ihmiset nälkävuosiin, silti

tyttö uskoo tunnistavansa maisemansa mustamariinin vielä seuraavankin jääkauden jälkeen, mutta myös sivupuron iloiset kirkaisut, telkänpoikien keväisen leikin, kuikan kutsuhuudon ja veneen kokan solinan ja rauhan, joka löytyy liikkeessä.

Jos vaan sallii myötäisen viedä vastavirtaan, ajautuu

Niskakivelle ja sillä seistessään saa uneksia tiedon: kaikki mutatoituu Akanvirtaan.