Kuvauspäiväkirja 2012-2013

Huomasin yhtäkkiä, että olen pitänyt kuvauspäiväkirjaa säännöllisesti kohta vuoden ajan, marraskuusta 2012 lähtien. Perustin valokuvaukselle oman alablogin vasta pari kuukautta sitten, mutta kuvia on paljon julkaisematta. Blogiin tein ensin päivityksiä vain syksyllä 2013 ottamistani kuvista. Nyt lokakuussa olen alkanut lisätä kuvia koko kuluneen vuoden ajalta. 

Kuvat ovat tulleet ensin esille syöttöjärjestyksessä, jolloin kokonaisuudesta tulee helposti sekava. Kaiken runsauden keskeltä näyttää kuitenkin nousevan joitakin teemoja itsestään. Villi kuvakirjoitus alkaa hakeutua otsikoiden alle.

Kuluneen vuoden aikana olen kuvannut paljon luonnossa. Luontokuvissa ja luonnon kuvauksessa etsin väriä, olipa kyse vuoden pimeimmästä ajasta, loskaisesta lokakuusta, marraskuun harmaudesta tai kevään kasvusta. Kesän vihreys oli silmälle toisinaan liikaa. Luontokuvissani värit ovat usein niin kirkkaita, räikeän tehokkaita, että ne satuttavat, kivistävät silmää. 

Värit vievät äärimmäisyyteen, kipupisteisiin, kuten kuvasarjassa ”Syksy saa” tai väreissä ”Oranssipäiviin”-

Osana luontokuvausta olen kuvannut eläimiä. Lintuja, nisäkkäitä, kotieläimiä, myös hyönteisiä. Joitakin eläimistä olen kohdannut useampaan kertaan, kirjoittanut niiden kanssa päiväkirjaa. Olen käynyt tervehtimässä samoja vasikoita ja varsoja ja huomaamattani kuvannut niiden kasvua hiehoiksi ja hevosiksi. 

On käynyt niin, että lehmä laukkasi kesäniityllä luokseni tuoden osan laumasta mukaansa. Tunnistin sen tutuksi vasikaksi vasta valokuvasta, otsassa säilyneestä syntymämerkistä. Varsa kevätniityllä ei ollutkaan enää varsa, se tuli rohkeasti tekemään tuttavuutta.

Kun alkaa valokuvata eläimiä, opiskelee samalla uusia kieliä. Eläinystävillä on oma tapansa puhua. Kameran kanssa on mahdollista tutustua uusiin ystäviin, olla läsnä, lähellä, mennä liki. Ilman, että kenenkään tarvitsee kesyttää ketään. Blogiin on syntynyt sarjat ”Muotokuvia ystävistäni, 2013”, pieni kertomus ”Vihreille niityille vien sinut” sekä linnunpoikasten elämästä kertova  ”Se kesä on mennyt”.

Sarjasta "Se kesä on mennyt", 2013

Myös kivet, kannot, puunjuurakot ovat joskus niin inhimillisiä tai oliollisia, että olen alkanut uskoa niiden itsenäiseen elämänkohtaloon. Yritän kuulla niiden sanottavaa, puhe on ollut leikkistä, humoristista. Joskus sammaltukkaiset kivet leikkivät kustannuksellani, haluavat huomiota, tekevät muotokuvia. 

Luonto on kuvanveistäjä. On syntynyt joitakin kuvia, joissa kiven päällä sulava lumi, hetkellinen sivuvalo ja syntyneet varjot ovat luoneet reliefimäisiä veistoksia, ihmiskuvia. Silloin ei voi muuta kuin ääneen nauraa hekottaa, vaikka kulkisi yksin. Luonto on leikkisä ja sen leikki on meissä.

Omakuva, Self-Portrait, 2013

Loka-joulukuussa kuvaan hämärää ja pimeyttä. Hämärä synnyttää valon, joka on värikästä. Mutta mikään väri ei ole olemassa yksin. Kun pyrin pois värikkyydestä, etsin harmaata. Sen sävyjen esiin tuomiseksi on rinnalle saatava vähän punamultaa tai horsmanvalkoista. Luonnonvalkoinen sitoutuu joskus tummanruskeaan tai peltosängen okraan. Näitä pohdiskelen teemoissa "värit" ja ”Illan valo”.

Hämärässä

Kuvapäiväkirjani kaikkia kuvia näyttää yhdistävän yksi isompi teema: Muuttuva maaseutu. Siinä aihepiirissä kysyn myös kaupunkikuvilla, missä on ihmisen keskusta? Keskustalla tarkoitan myös mielen keskustaa, syvää hyvän olon tunnetta, tasapainoa liikkeessä, iloista vapaata vaellusta, kulkemista omilla poluilla, omalla tiellä. Välillä kuvissa seurataan kuvataiteen tekemistä, vieraillaan näyttelyissä, koska taiteessa on hyvä elää.

Jatkan kuvien ryhmittelyä, linkki tässä http://taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi/