Kun jatkuvasti toistunut määräaikainen
pätkätyöni taiteen vartijana viime vuonna jälleen kerran päättyi, pääsinkin vaellukselle Australiaan ja Amerikkaan. Nyt vietän talvea Suomen ainoassa kansainväliseksi
julistautuneessa kirjakylässä Sysmässä, jonne olen vetäytynyt kirjoittamaan, Kainin arkiston
ääreen.
Joskus tapahtuu peräkkäin outoja asioita, jotka tökkivät kohti jotakin
uutta. Viime lauantaina kirjakyläyhdistys teki bussiretken Helsingin
kirjamessuille, ja ajelehdin ihmisvirrassa osastolle, josta löytyi vierekkäin
kaksi kirjaa:
Torsti Lehtinen: Kainin merkki ja Sanojen
avaruus – Opas luovaan kirjoittamiseen
Otin tämän henkilökohtaisesti.
Nostin katseeni nähdäkseni, missä olin.
Kyltissä lukee Arktinen hysteria. Kuvassa
on keltaista, sehän on banaani.
Kirjailja Torsti Lehtisen kirjojen
kustantajan nimi onkin Arktinen banaani. Arktinen hysteria taas on sodankäyneen
miehen, Kainin isoveljen, kirjailija Marko Tapion (1924-1973) romaanisarja,
jonka hän suunnitteli neliosaiseksi. Sarjasta ehti valmistua ennen Markon
kuolemaa vain kaksi osaa. Vuoden 1939 ensilumi (1967, WSOY), joka sijoittuu talvi- ja jatkosotaan sekä romaani Sano todella rakastatko minua (1968, WSOY).
Kain ja Marko olivat
veljeksinä taiteessaan toisilleen läheisimmät, ja siksi olen Kainin kanssa
lähilukenut Markon koko tuotannon, kai useampaan kertaan. Siihen aikaan, siis
1990-luvulla pohdin tilataidetta - ihmettelin ajan, paikan ja tilan eli muodon
käsitettä, miten se sanallistuu kirjallisuudessa tai näkyy kuvataiteessa.
Sain Kainilta opetusta muoto-opissa, ja Marko oli jättänyt minulle Lallukan kirjahyllyyn taiteilja-kirjailija-kriitikko
Alex Matsonin (1888-1972) kirjoittaman raamatun nimeltä Romaanitaide. Kain suositteli myös filosofian
tohtori Anne Friedin vuonna 1975 ilmestynyttä tutkimusta Marko Tapion
tuotannosta.
Kain piti Friedin tutkimusta
hyvänä avaimena Markon teosten maailmaan. Olin nuori ja tein merkintöjä keskusteluistamme
ahkeraan päiväkirjaani. Nyt tajuan, että minun tulee etsiä minulle tänä kesänä
palautuneista viidestä arkistolaatikosta kaikki muistiin merkitsemäni, elämäni
tämä vaihe. Ihmisen muisti on rajallinen, yksityiskohdat unohtuvat. Vaikka olen
sama ihminen, olen kuitenkin toinen, erilainen nainen. Jäljelle näyttää jäävän tunnemuisti,
voimakkaasti koettu.
Kirjailija Torsti Lehtisen Kainin merkki on puolestaan julkaistu jo vuonna 2013, mutta on tuore.
Fiktiivinen taiteilijan elämäkerta kertoo sammumattomasta elämänjanosta. En
uskalla vielä lukea kirjaa, teksti voi viedä minut toisen kirjoittajan näkökulmiin
ja maailmaan. Ehkä se olisi vain hyvä asia.
Toista Lehtisen kirjaa lähestyn takakannesta käsin ja se sanoo:
Kerro
kokemuksistasi omalla kielelläsi.
Tarkkaan ottaen Torsti
Lehtisen oppaassa luovaan kirjoittamiseen, (2015, Arktinen banaani) lukee: ”Kirja rohkaisee itse kutakin katsomaan maailmaa
ainutlaatuisella tavalla ja kertomaan kokemuksestaan omalla kielellään”.
Kun Harri Tapper kirjoitti
romaanitrilogiaa veljesten lapsuudesta, hänellä oli tapana ensin lukea kymmeniä
kirjoja. Kun hän aloitti kirjoittamisen, hän ei enää lukenut mitään. Hän antoi
mielikuvituksensa lentää.
Kain muisteli usein oman
isänsä, Vihtorin neuvoa:
-
Kun menet sinne (taidekouluun), älä tee samanlaisia
töitä kuin muut!
Eväs, jonka Kain sai mukaansa,
kun hän kotoansa Saarijärveltä nuorena lähti. Lause, jonka Harri tallensi Kainin
nuoruudenmuistoista. Kainin puheessa objekti edeltää usein subjektia, Harrin lauseenrakenne. Taideteoksen takana on jokin omakohtainen havainto, nähty tai kuultu, niistä syntyvä oivallus.
Kain asui ja työskenteli
Helsingissä nuoruudestaan lähtien ja koko aikuisikänsä. Vuonna 1958, kun Kain
oli 28-vuotias, hänelle myönnettiin ateljeekoti Lallukan taiteilijakodista
Etu-Töölössä. Lallukassa Kain asui ja työskenteli vuoteen 2004 asti, yhteensä
46 vuotta, kuolemaansa saakka. Vanhusta hänestä ei koskaan tullut, vielä
70-vuotispäiväänsä hän juhlisti juoksemalla Lontoon maratonin ja kovalla ajalla.
Harrin kirjoittama
romaanitrilogia taiteilijaveljesten lapsuudesta ja nuoruudesta sijoittuu puolestaan
Saarijärvelle, veljesten lapsuudenkotiin. Lallukan taiteilijakodissa Kain eli aikuiselämänsä, osana isompaa taiteilijoiden yhteisöä. Seinänaapurimme Outi Heiskanen on
kuvannut Lallukan taitelijayhteisöä yhtenä monista eri taiteilijaperheistään.
Kuluneena syksynä järjestimme Outin tyttären Metin kanssa Outin ja Kainin yhteisnäyttelyn
Oheistaidekodissa Vehmaalla. (7.8.-18.9.2016). Outi jätti toivomuksen tästä jo
vuosia sitten. Olen työskennellyt aikani molempien akateemikkojen apulaisena ja Outi on ollut ystävä, joka otti minut omakseen yhteen taiteiljaperheistään.
Ripustimme esille
runsaasti grafiikkaa, jota Kain teki Outin kanssa. Löysimme Kainin tekemiä
Outin kuvia ja Outin tekemiä Kainin kuvia.
Kumpikaan heistä ei enää muistele menneitä
ja minua järkyttää ajatus, että minuun on jäänyt heidän muistiaan. Se on
alkanut väkisin suodattua siihen, mitä milloinkin teen: kirjoittamaani tekstiin,
maalauksiin, neuleisiin, valokuviin. Se vain tulee läpi.
Italian alkuperäisasukkaiden
etruskien taide vapautti Kainin
1950-luvulla ilmaisemaan rohkeasti omia havaintojaan,
tunteitaan ja muistojaan. Etruskit rakensivat talonsa puusta, vain kuolleille
veistettiin asunnot kivestä . Niitä kutsutaan Nekropoleiksi.
Italian varhaiskeskiajan kaupunkien arkkitehtuuri otti vaikutteensa etruskien elävien kaupungeista. Luonnonuskonnon
pyhät luvut 3, 7 ja 12 toistuvat rakentamisessa siten, että kussakin
kaupungissa on kolme pääkatua ja 7-12 sivukatua. Ensimmäinen kotimme sijaitsi
etruskikadulla, jonka nimi on sattumalta Via della Libertá, suomeksi Vapaudenkatu.
Jotain
on tapahtunut, halu jatkaa matkaa. Kainin kuolemasta on kulunut 12 vuotta ja palaan kirjoittamalla Italiaan.
Avaan Torsti Lehtisen kirjan
Sanojen avaruus .Ensimmäisen luvun otsikkona on Epäily ja epätoivo. Suhteeni
todellisuuteen on jo muuttunut, kirjoitan sulalla, toivorikkaalla mielellä.