Yhteen hetkeen mahtuu monta totuutta

Marraskuussa valokuvauksen aiheena on hämärä. Kuljen valmiita polkuja. Kohtaamani pelto on Günther Grassin vuonna 1959 julkaistun esikoisromaanin ”Peltirumpu” ensimmäisestä luvusta, ensimmäisestä kangastuksesta.

Olen maailman alkuhämärässä, sumusta nousee nälkäisiä näkyjä. Pelto on kynnetty. Myllerretty maankuori heijastaa taivaan mannaa. Volker Schlöndorffin Peltirummusta vuonna 1979 ohjaaman elokuvan alkumetreillä nähdään nainen, savisella jäätyneellä pellolla. Nainen on tuleva isoäiti. Hän kohmii jäätynein kynsin kurasta perunoita. Kesken urakointia hän synnyttää hameessaan lapsen kuin kovan kakkapötkön puristaisi. Heti sen jälkeen hän jatkaa ruoan hankintaa, niittää nälkäpalkkaa.

Vai olivatko ne maaomenat nauriita, kuten myös täällä. Maanviljelyksen alkaessa. Rautakauden lopussa, varhaiskeskiajan alussa.

Aika ei todellakaan ole mikään horisontaalisesti etenevä suora viiva, jossa vaikuttaisi vain yksi nykyhetki, yksi menneisyys, yksi ainoa tulevan mahdollisuus. Jo yhteen hetkeen voi mahtua monta maailmanaikaa, monia keskenään ristiriitaisia totuuksia.

Pellon reunassa on yhä myös suo, kuokka ja Jussi, joka kohta viiltää traktorilla maisemaa. Nyt  hänen harteiltaan löytyvät valkoiseen kondomiin puristetut, pötsihäiriöiset happopaalit. Ohitseni pörisee suurtalouden teknologinen ihme, tehokkuus, ainoa oikea arvo. 

Kaiken mitä on, tulee olla suurta ja määrällisesti mitattavissa. Siinä visiossa on ihmisen mittakaava tuntematon. Entä jos kehitys onkin kohti varhaiskeskiaikaa, aikaan ennen humanismia ja renesanssia?

Siitä ottaa hämärän tilamaisema revanssia.

Valkoiset lehmät usvan niityllä kirjoittavat maagista realismia. Mikään joka elää, ei ole vain geenipankki. Katsomme toisiamme ihmetellen, silmiimme kohoaa suolahappoisia kyyneleitä. Jätämme hyvästejä, routa tulee ja kiertokulussa olemme kohta jääkauden alussa.

Paluumatkalla hämärä syvenee. Synkimmän kohdalla laulan mantraa "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ja otan kertosäkessä Ihanan enkelin rinnalleni. Vain siltä varalta, ettei se pimeä iloton osaisi väistää, pysyköön poissa tältä polulta.

Ihminen olkoon vapaa valitsemaan itse tiensä, ilmestyksensä, unelmansa ja haaveensa. Niistä on aikojen pyörteissä tulevaisuudet tehty. 

Kirsikan helminauha

Pyhäinpäivänä kirsikkapuu koristautuu helminauhaan.

Kirsikan helminauha, 3.11.2013

Kuvauspäiväkirja 2012-2013

Huomasin yhtäkkiä, että olen pitänyt kuvauspäiväkirjaa säännöllisesti kohta vuoden ajan, marraskuusta 2012 lähtien. Perustin valokuvaukselle oman alablogin vasta pari kuukautta sitten, mutta kuvia on paljon julkaisematta. Blogiin tein ensin päivityksiä vain syksyllä 2013 ottamistani kuvista. Nyt lokakuussa olen alkanut lisätä kuvia koko kuluneen vuoden ajalta. 

Kuvat ovat tulleet ensin esille syöttöjärjestyksessä, jolloin kokonaisuudesta tulee helposti sekava. Kaiken runsauden keskeltä näyttää kuitenkin nousevan joitakin teemoja itsestään. Villi kuvakirjoitus alkaa hakeutua otsikoiden alle.

Kuluneen vuoden aikana olen kuvannut paljon luonnossa. Luontokuvissa ja luonnon kuvauksessa etsin väriä, olipa kyse vuoden pimeimmästä ajasta, loskaisesta lokakuusta, marraskuun harmaudesta tai kevään kasvusta. Kesän vihreys oli silmälle toisinaan liikaa. Luontokuvissani värit ovat usein niin kirkkaita, räikeän tehokkaita, että ne satuttavat, kivistävät silmää. 

Värit vievät äärimmäisyyteen, kipupisteisiin, kuten kuvasarjassa ”Syksy saa” tai väreissä ”Oranssipäiviin”-

Osana luontokuvausta olen kuvannut eläimiä. Lintuja, nisäkkäitä, kotieläimiä, myös hyönteisiä. Joitakin eläimistä olen kohdannut useampaan kertaan, kirjoittanut niiden kanssa päiväkirjaa. Olen käynyt tervehtimässä samoja vasikoita ja varsoja ja huomaamattani kuvannut niiden kasvua hiehoiksi ja hevosiksi. 

On käynyt niin, että lehmä laukkasi kesäniityllä luokseni tuoden osan laumasta mukaansa. Tunnistin sen tutuksi vasikaksi vasta valokuvasta, otsassa säilyneestä syntymämerkistä. Varsa kevätniityllä ei ollutkaan enää varsa, se tuli rohkeasti tekemään tuttavuutta.

Kun alkaa valokuvata eläimiä, opiskelee samalla uusia kieliä. Eläinystävillä on oma tapansa puhua. Kameran kanssa on mahdollista tutustua uusiin ystäviin, olla läsnä, lähellä, mennä liki. Ilman, että kenenkään tarvitsee kesyttää ketään. Blogiin on syntynyt sarjat ”Muotokuvia ystävistäni, 2013”, pieni kertomus ”Vihreille niityille vien sinut” sekä linnunpoikasten elämästä kertova  ”Se kesä on mennyt”.

Sarjasta "Se kesä on mennyt", 2013

Myös kivet, kannot, puunjuurakot ovat joskus niin inhimillisiä tai oliollisia, että olen alkanut uskoa niiden itsenäiseen elämänkohtaloon. Yritän kuulla niiden sanottavaa, puhe on ollut leikkistä, humoristista. Joskus sammaltukkaiset kivet leikkivät kustannuksellani, haluavat huomiota, tekevät muotokuvia. 

Luonto on kuvanveistäjä. On syntynyt joitakin kuvia, joissa kiven päällä sulava lumi, hetkellinen sivuvalo ja syntyneet varjot ovat luoneet reliefimäisiä veistoksia, ihmiskuvia. Silloin ei voi muuta kuin ääneen nauraa hekottaa, vaikka kulkisi yksin. Luonto on leikkisä ja sen leikki on meissä.

Omakuva, Self-Portrait, 2013

Loka-joulukuussa kuvaan hämärää ja pimeyttä. Hämärä synnyttää valon, joka on värikästä. Mutta mikään väri ei ole olemassa yksin. Kun pyrin pois värikkyydestä, etsin harmaata. Sen sävyjen esiin tuomiseksi on rinnalle saatava vähän punamultaa tai horsmanvalkoista. Luonnonvalkoinen sitoutuu joskus tummanruskeaan tai peltosängen okraan. Näitä pohdiskelen teemoissa "värit" ja ”Illan valo”.

Hämärässä

Kuvapäiväkirjani kaikkia kuvia näyttää yhdistävän yksi isompi teema: Muuttuva maaseutu. Siinä aihepiirissä kysyn myös kaupunkikuvilla, missä on ihmisen keskusta? Keskustalla tarkoitan myös mielen keskustaa, syvää hyvän olon tunnetta, tasapainoa liikkeessä, iloista vapaata vaellusta, kulkemista omilla poluilla, omalla tiellä. Välillä kuvissa seurataan kuvataiteen tekemistä, vieraillaan näyttelyissä, koska taiteessa on hyvä elää.

Jatkan kuvien ryhmittelyä, linkki tässä http://taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi/

Voiko taidetta tehdä ilman hyötynäkökulmia?

Alablogissani Taidepiika-neuleet pohditaan osana TEE ITE-verkoston toimintaa, voiko käsityötä tehdä ilman hyötynäkökulmia? Kysymys nousee käsityön, käsityötaiteen, muotoilun opetuksen ja nuorten kriisitoiminnan parista, mutta se koskee yhtä lailla taidetta ja taiteen tekemistä. Linkki tässä taidepiika-neuleet.blogspot.fi

Installaatio Keittiö, Itä-Hämeen museo, vihreä päärakennus, syyskuu 2013.

Etsin väriä

Valo synnyttää eläviä mosaiikkeja siitä, minkä luulin jo kuolleen.

Lehmipolulla, lokakuu, 2013

Vihreille niityille vien sinut - To green meadows take I thee, 2013

Lokakuussa etsin väriä. Polku tässä Valokuvaus, Photography

Lokakuun nimi

Lokakuun nimi. Name of October.

Asvaltin värit

Parkkipaikalla tänään

Death festival 2013, in a place called Away

Vasta kaukana niin sanotusta keskustasta sain silmäni auki taas ja käsitin, että kuoleman värifestivaali oli alkanut.

Only far away from so-called centre I managed to open my eyes again and realized, that the colour festival of Death had begun.

Lisää kuvia alablogissa Valokuvaus, linkki tässä Syksy saa

UUSI ALABLOGI - TAIDEPIIKA NEULEET

Tästä blogista löytyy nyt uusi sivu "Taidepiika neuleet". Työstän sitä osana Riika Taidepiika -Artefaktit -näyttelyä Sysmän kirjastossa 2.9.-30.9.2013 Yksityisnäyttelyni on kuratoimani ryhmänäyttely, johon saa vapaasti tuoda omia töitään esille. 

Koska fyysinen näyttelytila ei riitä teosten esille saattamiseksi, näyttely laajenee myös muihin fyysisiin ja virtuaalisiin tiloihin. Rakennan tänne nyt virtuaaligalleriaa.Taidepiika neuleet

Taidepiika liikkeessä. Sysmän Uotinpäivillä, heinäkuu 2013.

Riika Taidepiika portaikossa, kesäkuu 2013.

Riika Taidepiika Tainionvirralla, kesä 2013.

Sysmän kirjastossa esillä oleva näyttely rakentuu, muuntuu ja muuttuu sen omassa alablogissa tällä sivustolla. 

Taidepiika on lähtenyt vaeltamaan kirjaston seinien ulkopuolelle. Hän etsii näyttelyyn lisää tekijöitä ja näyttelytilaa. Päivityksessä perjantaina 6.9. kerron, mitä on tapahtumassa. 

Sysmässä on vuonna 2013 alkanut toimia vapaamuotoinen ompeluseura Willanikkarit, jonka jäsenistön ikähaarukka on noin 20-80 vuotta. Willanikkarit järjestävät kaikille avoimia työpajoja ja työnäytöksiä. He kokoontuvat kirjakaupan yläkerran yhteisötilassa joka toinen viikko, aina torstaisin. Willanikkareissa on toisinaan mukana taitajia naapurikunnista, kuten Hartolasta, Heinolasta ja Joutsasta. Myös vapaa-ajan asukkaita on tavattu.

Artefaktit-näyttelyyn osallistuu Willanikkareista käsityöalan ammattilainen Ritva Heino - by itu -, joka vaikuttaa myös naapurikunnassa Hartolassa. Taidepiika lähti avajaisvalmisteluihin. - by itu - näyttely avautuu kirjakaupan yläkerrassa 9.9.2013 .Artefaktit näyttelyn blogi