Valoa maalaustaiteessa

Melek Mazici – colours on white 

Näyttely ja kirja

Galleria Orton, Helsinki 23.10.2015 asti

Filosofi Eero Ojanen pohtii Melek Mazicin uuden kirjan esipuheessa valkoisen värin erilaisia merkityksiä, kuten valkoiseen liittyvää puhtautta ja tahrattomuutta. Kaikkien teosten tekniikka on akryyli kankaalle.

Näyttelyssä Galleria Ortonissa seison Melek Mazicin läpikuultavien akryylimalausten edessä. Maalauksissa valkoinen väri on lähtökohta, mutta minulle näiden maalausten värit ovat valoa. Se mitä kutsumme väriksi, on valoa. Väriä ei ole olemassa ilman valoa. Valkoinen voi olla hajavaloa, mutta valkoinen ei ole mikään tabula rasa, tyhjä ahdistunut paperi tai nyt maalauksista puhuttaessa, kangas.

Tätä kirjoittaessani tajuan, että olen valinnut blogini taustaksi mustan värin, koska tarvitsen kirjaimille ja kuvien väreille vahvan kontrastin. Melek Mazici puolestaan kertoo haluavansa valkoisen avulla suunnata katseen kohti väripintoja. Maalausten abstrakteihin väripintoihin saapuu valoa monista eri suunnista. Valoon - vastavaloon, myötävaloon ja sivuvaloon kiinnittyi huomio myös pidetyissä näyttelyn avajaispuheissa.

Pidän todella paljon siitä, että taiteilija antaa alitajuntansa tehdä työtä ja antaa meidän katsojien itsemme rakentaa suhteemme maalauksiin.

Musta ja valkoinen ovat monissa kulttuureissa elämän ja kuoleman värejä. Niihin liittyy pyhyyden merkityksiä. Värit ovat myös tunteita. Muistan kuinka 1990-luvulla Kuvataideakatemian savikurssilla hämmensin ihmisiä valkoisella värillä. Olimme opintomatkalla Länsi-Afrikassa, Senegalin pienessä rannikkokaupungissa Rufisquessa. Olin kääriytynyt valkoiseen pitkään paitaan suojatakseni itseni auringolta. Valkoinen oli siellä silloin joidenkin mielestä varattu vain pyhille miehille. Ainakin, jos asussa oli vielä huppu, jolla nainen oli peittänyt päälakensa. Tietämättäni astelin näkymättömällä rajalla. Turkissa jollakin seudulla oli puolestaan ennen vanhaan tapana, että vain naimattomat naiset pitivät valkoista huivia. Sain valkoisen huivin lahjaksi Melekiltä yli 30 vuotta sitten. Siihen aikaan, kun Melekistä tuli sisareni. Silloin, kun opin, että suomeksi Melek tarkoittaa enkeliä. Enkelit ovat valon olentoja.

Galleria Ortonin enkelin Sirpa Viljasen lempiväri on käytännöllinen ja tyylikäs musta. Kun Melek ja Sirpa ripustivat näyttelyä viime sunnuntaina Helsingissä, kuvasin molemmat sisareni, colours on black and white. 

Kannattaa tutustua näyttelyyn, jonka maalaukset tutkivat puhdasta valoa, siis väriä. Seuraava mahdollisuus tulee ensi vuonna, jossakin toisessa maassa. Nämä suomalaiset naistaiteilijat kun ovat jo yli 150 viime vuoden ajan olleet kansainvälisiä.

Galleria Ortonin kuraattori on taidekriitikko Otso Kantokorpi. Näyttelystä Galleria Ortonin sivuilla, linkki tässä http://www.orton.fi/fi/invalidisaatio-orton/galleria-orton/kuukauden-taiteilija/2015/melek-mazici/

Alaston kriittikko näyttelystä blogissaan, linkki tässä

Melek Mazicin haastattelu MTV 3, Studio 55 uutisissa 1.10.2015, linkki tässä

Syksyn näyttelykierros suunnitteilla

Kain Tapperin kokoelmaa Invalidisäätiö Ortonissa ripustetaan nyt uudelleen ja suunnittelen samaan retkeen näyttelykierrosta etelään, aloittaen Hämeenlinnasta.

Kuva: Vanajaveden reitiillä Hämeenlinnassa

Hämeenlinnan Taidemuseossa avautuu vielä syyskuussa toisen akateemikon, Eija-Liisa Ahtilan näyttely (26.9.2015-31.1.2016). Videoteoksistaan kansainvälistä tunnustusta saanut taiteilija vietti lapsuutensa Hämeenlinnassa, ja näyttely Hämeenlinnassa liittyy Sibeliuksen juhlavuoden 2015 ohjelmaan.

Akateemikon arvonimen Eija-Liisa Ahtila sai vuonna 2009 samaan aikaan kuin valokuvaaja Caj Bremer. Kaksi muutakin akateemikkoa nimettiin tuolloin: kirjailija Kirsi Kunnas ja tanssitaiteilija Marjo Kuusela. Vuosi 2009 oli poikkeuksellinen. Yleensä Taiteen keskustoimikunta on nimittänyt akateemikot yksi kerrallaan, sillä arvonimi on elinikäinen ja uusi nimetään vasta edellisen kuoltua.

Kainin kuoltua hänen seuraajansa kuvataiteiden akateemikkona on yli 40 vuoden taiteilijauran elänyt Outi Heiskanen, ja Outin kanssa yhteistyöni on jatkunut Kainin poismentyä. Outi peri Kainilta Lallukan Taitelijakodissa perustetun Taivaallisen Akatemian. Se toimii nykyisin Outin Oheistaidekodissa osoitteessa Vinkkiläntie 38, Vehmaa.  Olen saanut kutsun vierailla siellä vielä tänä syksynä.

Helsingissä saan samalla osallistua galleria Ortonin seuraavan näyttelyn ripustajaisiin, joka on yhtä juhlaa. Tulossa on Melek Mazicin näyttely Colors on White (29.9.-23.10.2015). Tätä odotan jännittyneenä, olenhan seurannut taiteilijan työskentelyä 1980-luvulta lähtien.

Yritän ensi viikolla saada näpättyä kuvan, kun Ortonissa ripustamme Kainin tekemän muotokuvan Outista ja Outin tekemän muotokuvan Kaininsta. Näistä titteleistä vielä, kun ne kerran liittyvät nimilappuihin: Kain kutsui itseään kuvanveistäjäksi, Outi on käyttänyt taiteilijanimeä Heis. Melek Mazici kuvaa itseään esteetikoksi.

Taidekriitikko Otso Kantokorpi on aiemmin kirjoittanut Kainin kokoelmasta Ortonissa otsikollta Taidetta arjen keskellä. Linkki tekstiin Ortonin nettisivuilla on vaihtunut, uusi osoite tässä Invalidisäätiö Orton, galleria Orton - Kain Tapperin kokoelmat

Linkit tekstiin:

Kain Tapperin kokoelmat Ortonissa, yhteystiedot ja aukioloajat Galleria Orton
Melek Mazici, uutisia http://melekmazici.com/current/news/
Oheistaidekoti 2015 http://www.oheis.fi/
Hämeenlinnan Taidemuseo, tulevat näyttelyt http://www.hameenlinna.fi/Palvelut/Kulttuuri/Taidemuseo/Nayttelyt/Eija-Liisa-Ahtila/

Aurinkoista syyskuuta!

Martta Wendelinin näyttely Hämeenlinnan Taidemuseossa on nyt päättynyt, samoin hauska työni näyttelyoppaana ja lasten satukierrosten vetäjänä. Työrupeama museossa oli jälleen kiihkeä. Kaupungin kuhinan ja tuhansien ihmisten kohtaamisen jälkeen on hyvä levätä tovi luonnon rauhassa.

Metsässä löytyy vielä mustikoita ja puolukat alkavat punertaa, iltaisin lämmittelen tulen ääressä ja kietoudun villaan. Syksyn ensimmäinen päivitys löytyy neuleblogissa  Metsämökin viltti

Kesäyöt valokuvablogissa

Kesäloma päättyy, mutta otan yöt mukaani.

Valokuvablogissa http://taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi/2015/05/kesayot.html

Crocheted rose garden

Neuleblogissa rakennetaan nyt ruusutarhaa

I´ll promise you a rose garden,
there´s gotta be a little sunshine sometimes
Come along and share the good times

 

 

Keskikesää Karjalassa

Siirtokarjalainen identiteetti löytyy yhteydessä luontoon

Viime vuosina olen viettänyt kesää myös Pohjois-Karjalassa, yli 90 km pitkän Pielisen äärellä, Juuan, Nurmeksen ja Lieksan välimaastossa. 

Karjala on houkutellut minua siirtokarjalaisten jälkeläisenä. Kuljen etsimässä jotakin, mikä on kadonnut ja toisaalta jatkaa elämäänsä suomalaisessa luonnossa ja kulttuurissa. 

Pielisen laajojen vesiaukeitten yllä kaareutuu korkea taivas kuperana paljastaen maapallon muodon. Puhdas ilma ja kirkas vesi synnyttävät täällä erityisen valon, jota taiteilijat ovat yrittäneet kuvata kansallisromanttisissa maalauksissa.

Avarassa maisemassa syttyy pyhiä paikkoja, joissa on asunut tietäjiä ja erakkovelhoja. 

Pielisen harjusaarten ketjusta löytyy yli 1500 saarta. 

Yhdessä niistä vietämme keskikesän juhlaa.

Karelianismin aikakaudella tavoitteena oli rakentaa suomalaisille yhteinen identiteetti, ja taide valjastettiin poliittisiin tarkoituksiin. Silti aikakaudella tehtiin myös vapaata taidetta, jonka sisältöä ei sidottu mihinkään ohikiitävään poliittiseen agendaan. Kansankulttuurista esimerkkinä vaikkapa rakennustaide.

Tänä kesänä polkuni veikin Bomban karjalaiskylään Nurmeksessa. 1970-luvulla rakennettu turistipyydys toimii yhä suosittuna hotellina ja ravintolana uuden kylpylän naapurissa. Alueelta löytyy useita mielenkiintoisia rakennuksia.

Matkakaveriksi otimme Samuli Paulaharjun kirjan Karjalainen talo. Kesällä 1907 Paulaharju kulki yli 2000 km matkan karjalaisiin kyliin ja tallensi yli 1000 rakennuspiirrosta. SKS julkaisi keruumatkan tuloksista talokirjan vuonna 1983. 

 

Parasta on kuitenkin Bombaa ympäröivä villi luonto ja hiljainen pyhä polku, joka kuljettaa luonnonmetsässä saareen tsasounaan. Tiekirkko on omistettu Karjalan pyhille Sergei ja Herman Valamolaiselle.

Vaikka itse tsasouna oli tällä kertaa suljettu, polku sinne oli vaelluksen arvoinen. 

Nykyajan siirtokarjalainen identiteetti taitaa olla sirpaloitunut ja toisaalta moniarvoinen. Ainakaan se ei ole minkään yksittäisen ideologian, poliittisen aatteen tai filosofisen uskomuksen varassa. Ihminen etsii itseään yhteydessä luontoon, ei mitään ideologiaa, jotka yksin lopulta johtavat harhaan.

Hakeudumme luontoon, koska luonto on avara ja sen suojissa on vieläkin mahdollista kokea sen alkuperäinen pyhyys. Kuinka ihmeellistä, että sana luonto on myös muinaissuomalaisen minuutta kuvaava käsite.

Ken haluaa kokea enemmän, tsasounan praasniekkaa vietetään 28.6., jolloin järjestetään pieni vedenpyhitys sen rannassa.