Kaksi puupäätä viheltää

Kainin viesti minulle löytyi arkistolaatikosta

ELÄ, KIRJOITA JA NAUTI

Kymmenen vuotta meni, ennen kuin suostuin tähän.

Miten voi olla naisella niin kova pää?

Täällä me nyt vihellellään, kaksi puupäätä.

Kain Tapper, puupää ja kuistin pylväät, sekatekniikka, 1994.

Tapperin kokoelman ripustusta Helsingissä uusittu

Kain Tapperin kokoelman ripustusta Invalidisäätiö Ortonissa on uusittu. Tapperin kokoelmassa on yhteensä 50 teosta, jotka on sijoitettu sairaalan eri kerroksiin ja tiloihin. 


Ortonin yhteyspäällikön Sirpa Viljasen ja Riika Taidepiian järjestämiä opastettuja kierroksia etukäteen sovittaessa. Lisätietoja alablogissa Valokuvaus, Tapperin kokoelma Invalidisäätiö Orton

Photo: Auli Karvonen. Painting in the picture by Olavi Pajulahti.

Kain Tapper -Collection in Helsinki, near city centre. About 50 art works including sculptures, reliefs and drawings to be seen. Guided tours arranged by Orton´s information manager Sirpa Viljanen and Riga Art Hand, when agreed beforehand. Contact taidepiika@gmail.com or Contemporary Art Gallery Orton, Contact and opening hours

Esittely linkki tässä Invalidisäätiö Orton, galleria Orton, Kain Tapperin kokoelmat

Näyttely Ei kenenkään maa: Ilmari Gryta ja Meri Peura

Ei kenenkään maa

Ilmari Gryta ja Meri Peura

Forum Box - Tila taiteelle, 27.10.2013 asti

Kuvanveistäjä Ilmari Gryta (s.1979) ja kuvataiteilija Meri Peura (s. 1981) ovat valmistuneet Kuvataideakatemiasta peräkkäin, Gryta vuonna 2008 ja Peura 2011. Taiteilijat asuvat ja työskentelevät Riihimäellä.

Viime viikolla vierailin Boxissa. Oli ripustusviikko. Työn alla oli Meri Peuran veistoksen kokoaminen. Ilmari Gryta oli työn touhussa enkä ehtinyt vielä haastella enemmän hänen kanssaan. Avajaisiin oli vielä aikaa kolme päivää. Seurasin, kuinka taiteilijat kulkivat kohti yhteisnäyttelyään Ei kenenkään maata. 

Laskeutuessani alas toimistoparvelta kohtasin tämän näyn. Mistä tässä on kyse?





Meri Peuran veistos on installaatio, joka on ollut aiemmin koottuna työhuoneella Riihimäellä. Teos rakentuu hopeaisista elementeistä, joissa kullakin palalla on erilainen heijastuspintansa. Peura sai työn kokoamiseen apua Ilmari Grytalta ja taiteilijaystävältä. Tunnelma oli reipasotteinen, hyvä meininki! 



Kuva Pienoismallista. Työn lähtökohtana ovat näyt ja tunnelmat Jäämerellä, jossa Meri Peura ja Ilmari Gryta ovat retkeilleet jo useamman kerran. 

Jäävuori ui merellä usvassa kuin saari, se on kangastus, jonka huippu on kultainen. Kiipeämme vuorelle kohti tavoitteita, jotka tyhjentyvät, kun niitä kohti kuljetaan. Huipulle pästyä kultaus on kadonnut, siirtynyt toisaalle, sateenkaaren aarteen kaltaisesti saavuttamattomiin.


Tavoitteet vaihtuvat, uudet päämärät ottavat paikkansa. Onni kulkee askeleen edellä, pysyy saavuttamattomissa. Peura kysyy näyttelytekstissä, kuinka järjetöntä on tavoitella onnea vallan, rikkauksien ja kunnian kautta. Valta vaihtuu, maailma muuttuu, rajoja piirretään uudelleen.

Työvaiheessa pääsen kuvaamaan veistoksen sisäpuolelle. Siellä sisällä koen olevani Nooan arkissa. Aiempien taiteilijasukupolvien diskurssit uivat kaloina valaan vatsassa, ajatukset kaikuvat myös musiikkina, Peura tunnetaan myös sellistinä.

Haluan kuulla lisää, yhtäkkinen tunne siitä, että nyt olemme menossa kohti totuudellisia päämääriä. Ne löytyvät unelmista, unista, näyistä, mutta myös arjen ympäristöistä. Peuran teoksen rakentamisessa auttava Gryta havainnoi arkista ympäristöä. Ei kenenkään maassa yhdistyvät unelmat ja arjen teemat.

Miten olemme saavuttaneet järjettömiä asioita, kun pyrimme tavoittelemaan onnea vallan ja rikkauksien avulla! 

Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta ihmisyyteen liittyvät peruskysymykset säilyvät, ihminen kysyy ajassa yhä uudelleen. Myös taide voi kysyä ja kyseenalaistaa, etsiä ei kenenkään maata. Mitä on onni? Mikä saa ihmisen liikkeelle?

Kuinka järisyttävää on taiteilijoiden intohimo työnsä tekemiseen, onni saada tehdä mielekästä työtä, ilmaista itseään. Kuinka huvittavaa ja järjetöntä on erilaisten Kukkenheimien vallan tavoittelu verrattuna taiteelliseen luovaan työhön, taiteen moniarvoisiin päämääriin, monitahoiseen maailmankuvaan.

Tila taiteelle syntyy taidetta tekemällä. Tila itsessään on kangastus. Taidetta ei ole olemassa ilman taiteilijoita, jotka tekevät taidetta. 

Taiteen sisällöissä virtaa ikiaikainen voima, joka siirtyy historiallisessa ajassa, usein hyppäyksin eri taiteilijasukupolvilta toisille. Sisällöistä tulee kirjoittaa, siihen voimavarat keskittää.

Taide kirjoittaa maailmaa aina uuteen asuun. Ihminen ei tyydy olemassaolevaan. Maailmankuvaa luodaan jatkuvasti uudelleen. Vallanpitäjät vaihtuvat, myös arvot, tavoitteet ja päämäärät uudistuvat. Ja taiteessa on omia päämääriään, jotka ovat laadultaan yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Nykytaiteen lähihistoria kirjoitetaan pian uudelleen.

Uudet tavoitteet tulevat arkisista lähiympäristöistä. Taiteessa lähtökohdat ovat elävässä, liikkeessä, elämässä. 

Kuljin viikolla myös Uudenmaankadun ympäristössä, Punavuoren gallerioissa. Forum Box oli ensimmäinen nykytaiteilijoiden tila. Sen jälkeen 2000-luvun aikana syntyi yhä uusia pieniä taiteilijoiden tiloja. Kasteliko sade, synnytti pikkuforumeita? Haluaisin tutkia tätä osana Kainin arkistoprojektia. 

Tilantarve näkyy jälleen kerran Helsingin katukuvassa aiempien vuosikymmenten vaellustaiteena, erilaisina POP UP -taiteen ilmiöinä, tyhjien liiketilojen käyttöön ottamisella, 1990-luvun puolivälin tavoin hotellien ja ravintoloiden sisustamisella. Ei mitään uutta sinänsä. Ilmiö kertoo siitä, että sanottavaa on, mutta ei riittävästi henkistä tilaa sanottavan esille tuomiseksi. Vieläkään ei löydy tarpeeksi forumeita, niitä tarvitaan monenlaisia, erilaisia, jotta taide pääsee kehittymään ja taide-elämä moniarvoisena kukoistamaan.

Taiteilijat keskustelevat taas sisällöistä, mutta tarpeeksi suuri henkinen tila taiteen esille saattamiseksi puuttuu vielä 2010-luvulla, jo 16 vuotta Kiasman syntymisen jälkeen. 

Missä mennään nyt, missä on Nykytaide? 

Eri taiteilijasukupolvet käyvät siitä keskustelua nyt, tässä hetkessä, tänään. Taidemaalari Olavi Pajulahti käyttää siitä ensimmäisenä ja osuvasti käsitettä Lähitaide. Meillä on lähiruoka, onko meillä nyt lähitaide?

On yhä uudelleen, on aina mieletöntä elää taiteilijana, kaikkina aikoina.

Death festival 2013, in a place called Away

Vasta kaukana niin sanotusta keskustasta sain silmäni auki taas ja käsitin, että kuoleman värifestivaali oli alkanut.

Only far away from so-called centre I managed to open my eyes again and realized, that the colour festival of Death had begun.

Lisää kuvia alablogissa Valokuvaus, linkki tässä Syksy saa

Kuvataiteilija Ulla Rantasen harvinainen näyttely nyt Helsingissä

Kulunut viikko Helsingissä oli tapahtumarikas. Viikon kohokohta oli kuitenkin kuvataiteilija Ulla Rantasen (s. 1938) näyttely galleria Ortonissa. Invalidisäätiö Ortonin ylläpitämä galleria sairaalan yhteydessä on muodostunut taidetilaksi, jonka näyttelyt ovat toinen toistaan huikeampia taide-elämän kohokohtia. Pääkaupunkiseudun fyysisesti pienimpiin lukeutuva galleriatila on suomalaisen nykytaiteeen suurimpia tiloja. Täällä oleellisin asia - taiteen sisältö ja sisällöistä käytävä keskustelu - saavat vapaan henkisen tilan. 

Taidekriitikko Otso Kantokorven kuratoimista ja Galleria Ortonin yhteyspäällikön, Sirpa Viljasen tuottamista näyttelyistä, on muodostunut helsinkiläisen taide-elämän merkittäviä tapauksia.

 Suomen lahjakkaimpiin taiteilijoihin ja kansainvälisimpään kärkeen aina lukeutuneen graafikko, taidemaalari Ulla Rantasen näyttelyä ei ole nähty tätä ennen Suomessa vuosiin. 

Kyse ei ole siitä, etteikö häntä pyydettäisi esille huippugallerioihin ja museoihin. Taiteilija ei vain ole halunnut järjestää yhtenäistä yksityisnäyttelyä Suomessa. Sanotaan, että Ulla Rantanen halusi vetäytyä suomalaisesta taide-elämästä, kun hän lähti Afrikkaan 1990-luvun puolivälissä. Minulla on asiasta toisenlainen käsitys, joka perustuu taiteilijan kohtaamisiin eri vuosina.

Esimerkki. Kun taiteilijoiden oman vapaan taidetilan Forum Boxin perustajajäseniä kutsuttiin koolle marraskuussa 1996, Kain Tapper soitti ensimmäisten joukossa Ulla Rantaselle. Rantanen tuli epäröimättä mukaan. Hänelle ei tarvinnut selittää, mistä on kyse taiteellisessa vapaudessa, mihin tarvitaan henkisesti vapaata taidetilaa, miksi suomalaista taide-elämää tuli 1990-luvun puolivälissä tukea.

Otso Kantokorven avajaispuhe oli suora ja rehellinen. En käy sitä nyt tässä referoimaan. Taidemaalari Olavi Pajulahti otti sen talteen videolla, kirjoittaen videoimalla taidehistoriaa.

 Kun hieman tutkii taustoja, huomaa, että Ulla Rantanen on ollut aktiivisesti mukana monissa tehtävissä ja toimissa eri vuosikymmeninä. Mutta tämä Pro Finlandia -palkittu professorimme ei halua tuoda itseään esiin. Siitä huolimatta hän on edustanut Suomea mm. Pariisin, Venetsian ja Sao Paolon biennaleissa. Rantasella on kansainvälinen ura, jonka ohi Suomi näyttää nukkuneen - kuten aika monen muunkin taiteiljamme osalta.

Ulla Rantanen ei ole informalisti, vaikka hänen teoksensa ovat usein abstrakteja ja niissä on luonnon tunnelmia, ja voipa niissä löytyä tunnistettava lähtökohtainen muoto. Haukkukaamme mestaria jollakin muulla nimellä nyt, kun hän elää ja työskentelee aktiivisesti keskuudessamme ja hänen teoksistaan löytyy sanottava. 

Olisiko sana nykytaiteilija käytettävissä, kun taiteilija tekee taidetta, elää tässä, nyt ja vaikuttaa taide-elämässä? Kun hänellä on näkemystä, kokemusta ja sanottavaa.

Jos tuijotat teoksen nimeä "Savanni", et löydä kuvasta afrikkalaista Savannia. Savannista ei myöskään löydy näyttelyssä yhtään Ulla Rantasen kirjoittamaa runoa tai tieteellistä, savannia kuvailevaa tekstiä selittämään Savanni-teoksen sisältöjä. Tekeekö se Savannista vähemmän nykytaidetta?

Tulisiko meidän sittenkin katsoa kuvataidetta myös silmillämme? Tulisiko edes yrittää opetella lukemaan kuvataiteen omaa visuaalista kieltä, tulkita sen merkityksiä ja sanomia?

Rantasen Lähteessä pulppuaa katsojan omaa tajuntaa avartavat, taiteilijan mielentilat, joita hän tutkii piirtämällä. Punainen Lintu ei ole lintu, vaan elämys, joka on alun perin vaikuttanut jossakin taiteilijan omassa alitajunnassa. Työt saavat ilmiasunsa taitavalla piirrosmaisella viivalla, jota itse Tapani Raittilakin kadehtisi.  

Avataan silmät, katsotaan teoksia myös tunneälyllä. Sitä paitsi Ulla Rantasen litografiatekniikka on suojelukohde kuten luonto. Harvinainen näyttely on esillä Galleria Ortonissa 25.10.2013 asti.

Kain Tapperin taide päivänvaloon, juttu Keskisuomalaisessa 2.10.2013

Terveisiä Helsingistä. Siirsin eilen Kainin arkiston pois varastosta. Alan käydä sitä läpi, apunani Jyväskylän taidemuseo. Lähitavoitteena on saada koottua aikalaistietoa julkisten teosten työprosesseista. Haastateltava kiireellisesti ihmisiä, jotka ovat vielä keskuudessamme ja voivat auttaa töiden tilaajia, kuten Helsingin kaupunkia, teosten säilyttämiseksi ja kunnostamiseksi. 

Kuvasimme Kainin tilateos Alkunäytöksen eli Kansallisoopperan aukion maanantaina. Oli hyvä taltioida teokseen sisältyvä vesielementti ennen kuin se pakkasia vasten suljetaan. Talvisin suihkulähde suojataan pronssista valetulla kuvulla, joka on myös veistos.  Juttu ilmestyi Keskisuomalaisessa eilen ke, 2.10.2013.

Keskisuomalainen, Sari Toivakka, etusivu 2.10.2013.

Keskisuomalainen haastatteli myös Jyväskylän taidemuseon johtajaa Päivimarjut Raippalinnaa. 

Keskisuomalainen, kulttuuri, Sari Toivakka, 2.10.2013, s. 21

Vaikka ammattikuvaaja taltioi kokonaisuutta, innostuin itsekin napsimaan muutaman kuvan. Niitä löytyy Kainin blogissa Kansallisoopperan sivulla, linkki tässä Suomen kansallisoopperan aukio