Arkistojen aarteita: Taiteilijaelämää Lallukan taiteilijakodissa, 1960-luku

Lallukan taiteilijakoti Helsingissä viettää 100-vuotisjuhlavuottaan. Yle Areenassa otteita Kain Tapperin työskentelystä Lallukan ateljeessa 1960-luvulla. 

Lallukka Artist´s Home is celebrating its´100th Jubilee year. Notes from The Finnish Broadcasting Company (Yleisradio, Yle Areena) in the sixties, to be seen abroad.

Yle Areena 10.11.2025

Forum Box - Tila taiteelle Helsingisssä palkittiin Uutena klassikkona 2023

Uudet klassikot on uusi rahasto, jonka ovat perustaneet Suomen valtio ja neljä säätiötä: Suomen kulttuurirahasto, Svenska Kulturfonden, Alfred Kordelinin säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin säätiö. Lainaan sivustoa, linkki tämän postauksen lopussa.

"Uudet klassikot -rahaston tarkoituksena on parantaa taiteen asemaa sekä ylläpitää sen merkityksellisyyttä yhteiskunnassa. Kannustamalla uudenlaiseen, rahoitusmuotojen rajat ylittävään yhteistyöhön se pyrkii kasvattamaan teosten ja tuotantojen elinkaarta, yleisömääriä, levinneisyyttä ja tunnettavuutta". 

"Nya klassiker är en fond som skapar förutsättningar för etablerade kulturaktörer att verka och utvecklas. Bakom fonden står staten och fyra stiftelser: Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Alfred Kordelinin säätiö och Jenny ja Antti Wihurin rahasto."
Fondens ändamål är att stärka konstens ställning och relevans i samhället. Genom att uppmuntra till nya gränsöverskridande samarbetsformer ska fonden bidra till att öka synligheten och förlänga livslängden för konstverk och konstproduktioner och att locka en ny och större publik."

"New Classics is a new fund that was set up jointly by the State and four foundations: the Finnish Cultural Foundation, Svenska kulturfonden, the Alfred Kordelin Foundation and the Jenny and Antti Wihuri Foundation.
The purpose of the New Classics fund is to support the work and growth of artists who have already established themselves in the field of art in Finland. By encouraging new forms of cooperation across funding schemes, it aims to increase the life cycle, audience, circulation and visibility of works and productions."

Helsingin kaupunki- ja Suomi - markkinoi itseään myös kansainvälisesti Forum Boxin ja sen taiteilijaverkoston toiminnalla. Vastustaako Helsingin kaupunki nyt myös tätä?

Kuka tahansa voi kertoa, että Forum Box ei ole askartelukerho Ruoholahdenrannassa.

On pakko kysyä - Kulttuurijohtaja, kulttuurin ja vapaa-ajan toimiala - 

Helsingin kaupungin viranhaltijat ja valtuutetut: Mistä ihmeestä tässä on kyse?

Kaupungin kiinteistöpuolen hallinto ei selvästikään seuraa omaa tonttiaan eikä pidä yhteyksiä Helsingin kaupungin kulttuuripalvelukokonaisuuteen koettaessaan lakkauttaa Forum Boxin toiminnan. Tulevaisuuden hankkeita suunnittelevat tahot eivät pidä yhteyttä kulttuuripalveluihin – vai päinvastoin? Kuka tekee mitä missäkin, miten organisaation sisäinen viestintä on järjestetty?

Forum Box

https://uudetklassikot.fi/

https://paatokset.hel.fi/fi/paattajat

Paluu tulevaisuuteen: Forum Box - Tila taiteelle

Perustin tämän blogin siihen aikaan, kun toimin enimmäkseen kuvataiteen parissa; taidealan sekatyöläisenä, myös tuottajana/kuraattorina. Nyt olen kirjoittaja.

Kirjoittamista olen opiskellut elämänpolkuni varrella eri vuosina ja vuosikymmeninä. Mainittakoon Nuoren Voiman liiton kirjoittajakurssit, Kriittinen korkeakoulu, Oriveden opiston romaanipaja ja viimeksi Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutus avoimessa yliopistossa, jossa opiskelin perus- ja aineopinnot. Kirjallisuutta olen opiskellut myös. Lukemista olen harrastanut aina. 

Kirjoittaminen tarkoittaa matkalla olemista. Vaellan kohti jotakin sellaista, jota en osaa ilmaista muulla tavoin. Kirjoittaminen on etsimistä ja ihmettelyä. Kirjoittaminen on myös toisten ihmisten kuuntelua, kuuntelemista. Sitä opettelen.

Blogi on ollut alun perin jaettu eri alablogeihin. Onneni ja onnettomuuteni on siinä, että tulen taiteilijasuvusta ja olen liittynyt toiseen sellaiseen. Tekninen toteutus ei olisi ollut aikoinaan mahdollista ilman Tomi Harkiolan asiantuntemusta. Kiitos kannustuksesta myös edesmenneelle puolisolle Kain Tapperille (1930-2004).

Taiteilija on se, joka tekee taidetta.

Kirjoittaja on se, joka kirjoittaa. 

Säilytän tämän blogin ainakin toistaiseksi, siinä säilyneen materiaalin vuoksi. Mielenkiintoni kohteet ovat olleet moninaisia. Se on luultavasti myös taiteen tekemisen edellytys. Materiaalia pitää olla paljon, tajunnalla tilaa työskennellä. 

Palataan nyt yhdessä tulevaisuuteen:

Uusi kirjoittajan blogi on nyt tekeillä.

Jos joku kuitenkin vielä käy täällä, sijoitan alablogiin Forum Box - Tila taiteelle tekstin, jonka julkaisin FB-sivuillani 19.10.2025. 

Linkki tässä: Alablogi Forum Box - Tila taiteelle

Occhiataccia – Katse

Kirjoittava Ögöni heräsi, tahdoin            lapsen tavoin kaipasin

kokea maailman nähdäkseni itseni                                                      tulla tunnistetuksi

sanojen tuolla puolen                                                                           ohi virtaavat tunteet ja ajatukset

Tämä kirottu vietti kuolemansynti                                kuin nuoruuden rakkaus

halu tunnistaa toisen katseessa oma kuvansa.

Akanvirtaa

Koskessa virta kahakoi valtakunnanrajan naapuripitäjille, eivät ne vihollisia olleet,

ihmiset ja kylät tai hämäläiset ja karjalaiset, Hämeen itäisimmällä viivalla toisilleen uhitellen.

Samanlaista pajukkoa ja kivikkoa vastarannalla, koloissa tutut pohjaeläimet.

Satoja vuosia koskenniskalla pyöri yhteinen mylly, siitä löytyy vielä merkit hartaudessa,

jolla he valitsevat leipänsä kahdenkin eri kirkonkylän S-markettien hyllyiltä.

Vähemmän heitä innostaa saukkojen pyörinä, suvitalvet suvannossa avannossa, ihme. Virtaus muodostaa ilmastosulun, sää on aina jäätön tässä, missä syksyllä kokoontuvat kaikki muuttohaluttomat pienlaulajat visertämään vesperin tai mattinan, hämärässä en ole varma onko nyt aamu vai ilta. Vipevöin kiihtyneenä, kun telkkä lyö siivillään pimeän kohahduksen ja

 siellähän se jököttää purouiton muisto, Niskavuorikivi.  Tyttö löytyy aina siltä, seisoo huolettomasti kirja kädessä kosken partaalla uittokivellä. Taas on lapsuuden kesä. Onpa hontelot koivet tuon vuotiaalla. Pauhu kumisee bassona niin, ettei hän voi kuulla mitään, pohdiskelee kai lukemaansa, missä lie ajatukset suurruuhkassa tuijottaa keskijuoksun pohjaan mitään näkemättä.

Suvun ainoa tyttö, ukon partakoneella kynitty kesätukka, ruskettunut selkä ja uppiniska niin kyrmyssä, että vasta lähempää erottaa onko se tyttö vai poika, toki uimahousuissa oranssi pyrstö kuin ahvenella, näkyykö siellä mitään? Lohi tai särki? Ei, alavirrassa läikkyy vain pyörre hopeanhohtoisesta oliivinvihreään, rantojen lehtipuut värjäävät liaaneillaan kilometrien ajan kesäisin niin.

Katse

lipuu tästä

 luonnolliseen suuntaan,

alavirtaan

suvantoon, josta

Niskakivelle.                                             joki palaa

                                        takaisin.

Täällä hän on kaiken ja siksi kai houkuttelee tuo kulku, hän ei vielä muista, että aika kaareutuu kuin vesi, joka suvannossa kääntää kulkunsa vastavirtaan. Hän ui liikkeessä, antautuu, antaa viedä, ei hätäänny, ei pelkää, sillä vesi on auringossa läpikuultavan kirkasta niin, että sokeakin näkisi vaistollaan pohjassa jököttävät uppotukit.

Virta on valtatie etelästä pohjoiseen ja koski sen solmukohta, arvoituksen avain, risteysasema, josta voi vaeltaa mihin tahansa. – Haluan elää! Haluan kokea kaiken!, hän kohta rääkyisi päiväkirjaan, kiirehtisi aikuisuuteen, alkaisi kirjoittaa tuntemuksistaan, jotka olivat muistoja menneisyydestä, jota hän ei ollut kokenut. Ne palasivat unissa, oudot paikat, jotka olivat tuttuja ja vieraita ja unessa hän löytäisi paluun, minne?

Varmasti hän palaisi juuri tähän, aina samaan paikkaan, josta löytyy Näky itsepäiseen;

rajasotiin, oikeudenkäynteihin kalastuksesta tai väylän patoamisesta ja kerran

on koski kohmettunut pohjasta pintaan, siinä maailma ylösalaisin ja kaikki mitä on, kuoli:

kalat, vesikasvit, linnut, ihmiset nälkävuosiin, silti

tyttö uskoo tunnistavansa maisemansa mustamariinin vielä seuraavankin jääkauden jälkeen, mutta myös sivupuron iloiset kirkaisut, telkänpoikien keväisen leikin, kuikan kutsuhuudon ja veneen kokan solinan ja rauhan, joka löytyy liikkeessä.

Jos vaan sallii myötäisen viedä vastavirtaan, ajautuu

Niskakivelle ja sillä seistessään saa uneksia tiedon: kaikki mutatoituu Akanvirtaan. 

Hyvää uutta vuotta 2018!

Terveisiä Kain Tapperin arkistoprojektista. 

Tänä vuonna Riikan otsikkona on: 

Elä, kirjoita ja nauti!

Katalogin kuvituskuva vuodelta 2006. Olen kirjoittanut Kainin piirtämisestä aiemmin näyttelykatalogissa Kain Tapper piirtäjänä. Kain Tapper as a draughtsman. Työryhmä: Aarnio Eija, Sakari Marja. Vepsä-Tapper, Riika. Kiasma, nykytaiteen museo, Helsinki, 2006. 

Myös sisätilat ovat puutarhoja, joita Kain kalustaa. Hän siivoaa tupaa pelkistyneeksi, vie ilmeen modernismin jurakauteen.  Tupa on karunpuhdas. Markon vanha kirjoituspöytä Hernesaaren myllytuvasta hallitsee sitä rakastettuna dinosauruksena. Sen ääressä hän kirjoitti romaanin Se kesä on mennyt. Silloin Marko käytti kirjailijanimeä Marko Tapio (1).

Meillä on vasta alkukesä, ja ripustan vastakiinnitettyihin ikkunoihin puna-valkoruutuiset verhot, joiden reunaan olen virkannut puuvillapitsiä. Ne saavat tuomion, joten siirrän ne leikkimökkiin.  Hirsistä koottu leikkimökki muistuttaa isoisäni rakentamaa Pikkuhukkaa. Täällä se on tilan vanhin rakennus ja ainoa alkuperäinen.  Sinne joutuu myös kreikansininen komuuttini, jonka lokeroihin tallennan lapsuuteni krääsää, kuten ritsan ja pikkukoskesta kultakiviä, pieniä jokisimpukoiden helmiä, kalaliskoja ja joutsenliskoja, kotiloita, nilviäisiä ja luukaloja.

Raakavillasta neulomani lukuisat ylipolvenpituiset karjalaiset kirjosukat saavat tuvassa hyväksynnän, ne roikkuvat vielä tänäkin päivänä kattoon ripustetussa leipävarressa.  Tuvan hirrenrakoon piilotamme yhdessä peukalonkynnen kokoisen palan pettuleipää, tuliaisina Saarijärveltä, kesänäyttelyn avajaisista. Siellä käymme kerran vuodessa, Kainin lapsuudenkodin, nykyisen Saarijärven museotoimen alaisen yksikön ja Harrin toimesta perustetun Tapperien taideseuran kutsusta.

Kodista on tehty kotimuseo, navetasta kuvataiteelle näyttelytila. Taas on avajaisissa Kainin housuissa väljä vyötärö ja henkselit unohtuivat kotiin. Kain nostelee takarivissä housujaan vaivaantuneena lukuisten ansiokkaitten jyväskyläläisten kirjailijapuheenvuorojen ajan. Minuakin jännittää. Kun nousemme kuistin portaita siirtyäksemme tupaan kahvitukseen, housut valahtavat taas. Museon ovenpielessä roikkuu kuitenkin rautanaulassa nahkavyö, johon on kirjoitettu selitys: Kainin vyö.

– Minun vyöni! hän sanoo ja vyöttää vyön vyötärölleen.  

Kesäkodissamme Sysmässä Kain ripustaa vyönsä eteisen naulaan:

 - Tämä kuuluu tämän tuvan kokoelmiin. 

Minulta ja Saarijärven Museotoimesta tulee Kainille tästä huomautus, jota hän ei ota kuuloonsa. Aino-äidin puusta veistämää lehmä-veistoksen emmettä hän ei myöskään suostu museolle lahjoittamaan. Kain säilyttää sitä Helsingissä, Lallukan ateljeen eteisessä vanhan puukirstun päällä. Hän esittelee sitä kaikille vierailijoille ja naapureille.

 – Aino oli meistä kaikkein lahjakkain, hän sanoo. - Ties mihin hän olisi yltänyt. Jos vain olisi päässyt kouluun.

Ainon emme on vuoltu niin pelkistyneellä muotokielellä, ettei Kain voi siitä vielä luopua. Siinä elää jokin salaisuus, jota hän haluaa vielä tutkia.

– Minä puljaan ajassa eeestaas, hän sanoo. Lapsuudesta kaukaiseen menneisyyteen ja sieltä nykyhetkeen ja tulevaan. Työskentelen tässä hetkessä, nyt, mutta taiteessa ajan eri tasot ovat yhtä aikaa läsnä.

Joskus Kain ottaa Ainon lehmän syliinsä ja silittelee sen selkää hiekkapaperin kaltaisella kämmenellään. Aina silloin ajattelen, että nyt hänellä on Ainoa ikävä.  Kainin kädet ovat karkeat ja tikkuiset, koska hän patinoi puuveistoksiaan hieromalla paljain käsin italialaisia puuteripigmenttejä ja Oiva-tasotetta töiden pintaan. Veistoksista irtoaa tikkuja, jotka kaivautuvat nahkaan.  Veistäessä syntyy myös sitkeää puupölyä, joka tunkeutuu ihohuokosiin, sieraimiin ja värjää tukan harmaaksi. Iltaisin kylvyn jälkeen ammeeseen jää puupölystä raita, kutsuuko hän sitä rannaksi? Nyt hän kaivaa pehmeäksi lionneista käsistään tikkuja irti parsineulalla, minä en suostu niin karmeaan työhön.

– Tällaista on taiteilijan elämä, hän sanoo. 

*

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin arkistoihin unohtuneita laatikoita on palautunut ja availen niitä, kunnes löydän Ainon lehmästä tekemän veistosaihion. Sitä ei ole patinoitu paljain käsin eikä muutenkaan, vaan se on puunväriltään hieman punertava, olisiko lepästä veistetty? Leppä on pehmeää puukollakin vuolla. Vien lehmän ulos Kainin puutarhaan ja hyvästelen sen ottamalla siitä aurinkoisen valokuvan. Vasta sitten vien sen Saarijärven museoon (2) . Siellä kuulen, että Ainon emmeitä ja lehmäveistoksia löytyy kokoelmista jo valmiiksi kymmeniä. Museoon on tallennettu myös kaikki tieto siitä, mitä Harri Ainon veistämisestä muisteli. 

Kun Harri pääsi opettajan työstään eläkkeelle, hän alkoi kirjoittaa vanhemmistaan Ainosta ja Vihtorista ja taiteilijaveljistään Markosta ja Kainista ja Yrjöstä ja jossain vaiheessa myös muista suvun miehistä ja naisista, kuten minusta. Sillä saatuaan yhden kirjan valmiiksi, hän jatkoi vielä kolmen romaanin verran.

- Minä lopetan tähän, sanoi Harri suvustaan kirjoittamansa trilogian jälkeen. Sitten hän kirjoitti vielä neljännen kirjan. Sen jälkeen hän sanoi tosissaan lopettavansa:

 - Kain elää nyt kirjoissa aikuiselämäänsä, hän on jo opiskelemassa Helsingissä ja muutti Lallukkaan ja työskentelee siellä. Hän ei elä enää lapsuudenperheessään. Kun Harri kyseli kirjoittamisestani, lähetin hänelle postikortin Amerikasta: - Olen vasta matkalla. Kainin kanssa on hyvä vaeltaa. Voin kirjoittaa vasta sitten, kun olen elänyt. Kun Harri toistamiseen kyseli, sanoin, että ensin pitää olla elettyä materiaalia.

Ei Harri tietenkään siihen kirjoittamistaan lopettanut. Ennen kuin hän lopetti, hän oli mielikuvitellut suvun vaiheet viimeisten 300 vuoden ajalta ja kirjoittanut useita muitakin kirjoja (3). Sitten hän olisi tahtonut kirjoittaa vielä yhden kirjan ja käyttää luonnoslehtiöitä, joihin Kain ja minä olimme pitäneet päiväkirjaa yli 12 vuoden ajan. Siihen kohtaan veti Kain rajan, hän piirsi reviirimerkin, kävi lehtiönsä läpi ja järjestimme piirustuksista näyttelyitä Suomessa, Tanskassa ja Saksassa. Piirustuksia kuvattiin ja kuvataidealan ihmiset kirjoittivat niistä näyttelykirjoissa (4).

- Elä, kirjoita ja nauti, kirjoitti Kain minulle kahta viikkoa ennen kuolemaansa. Hän kirjoitti, koska ei enää pystynyt puhumaan halvaantuneella kielellään (5).

Olimme aina keskustelleet paljon asioista kirjoittaen ja piirtäen luonnoslehtiöihin, vihkosiin, lappusiin, pidin myös päiväkirjoja. Kain jätti materiaalin minulle, sillä se on syntynyt elämällä Kainin kanssa. Luonnoskirjojen kuvissa on mallina usein minä, arkisissa tilanteissa.  Ja vaikka aihe olisi aina sama, ehkei maailmassa kuitenkaan löydy veistoksia, kirjoja tai niiden luonnoksia kahta samanlaista (6).

Kainin tekemissä Riika -nimisissä piirustuksissa ei löydy kahta samanlaista Riikaa. Siellä Riika on muoto taiteilijan tunteille, arjen tapahtumille, muistoille ja mielikuville (7),

---

VIITTEET

1 Marko Tapio, kirjailija Marko Tapper, Kain Tapperin isoveli. Se kesä on mennyt, 1964, WSOY, Porvoo. Psykologisessa romaanissa 28-vuotias kirjailijaminä alkaa kirjoittaa romaania. Marko Tapion tuotannosta Saarijärven museon kooste, pdf. Viitattu 4.1.2018  http://www.saarijarvi.fi/sites/saarijarvi.fi/files/atoms/files/marko_tapper.pdf

2 Tapperien taiteilijaperheen kotimuseo Juhola ja sen galleria Jarska Saarijärven museon esittelyssä, viitattu 4.1.2018 http://www.saarijarvi.fi/koe-nae-ja-liiku/saarijarven-museo/kayntikohteet/tapperien-juhola-ja-galleria-jarska

3 Kirjailija Harri Tapperin omaelämäkerrallinen tuotanto, viitattu 4.1.2018  http://www.koulukino.fi/ckfinder/userfiles/files/Harri%20Tapperin%20omael%C3%A4m%C3%A4kerrallinen%20tuotanto.pdf

4 Kain Tapperin valitsemat piirustukset näyttelyissä Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 2000; (Kat.) Sönderjyllands Kunstmuseum Tönder, Tanska, 2004; Museumsberg Flensburg, Saksa, 2003 (Kat. 2003).

5 Viesti Riikalle Lallukan taiteilijakodissa Helsingin Etu-Töölössä, elokuu 2004

6 Painamattomat lähteet, Riikan hallussa 2017.

7 Riika kirjoitti Kainin piirtämisestä Kiasmaan kootun näyttelyn yhteydessä 2006.

PAINAMATTOMAT LÄHTEET

Riika Vepsä-Tapperin arkisto

PAINETUT LÄHTEET

Näyttelykirjat:

Kain Tapper - Sara Hildenin taidemuseo, Tampere, 2000.

Kain Tapper – Totem und Framgment. Sönderjyllands Kunstmuseum, Tanska; Museumsberg Flensburg, Saksa 2003-2004

Vepsä-Tapper Riika, Aarnio Eija, Sakari Marja 2006. Kain Tapper piirtäjänä. Kain Tapper as a draughtsman. näyttelykatalogi, Kiasma, nykytaiteen museo, Helsinki.