Näyttely Ei kenenkään maa: Ilmari Gryta ja Meri Peura

Ei kenenkään maa

Ilmari Gryta ja Meri Peura

Forum Box - Tila taiteelle, 27.10.2013 asti

Kuvanveistäjä Ilmari Gryta (s.1979) ja kuvataiteilija Meri Peura (s. 1981) ovat valmistuneet Kuvataideakatemiasta peräkkäin, Gryta vuonna 2008 ja Peura 2011. Taiteilijat asuvat ja työskentelevät Riihimäellä.

Viime viikolla vierailin Boxissa. Oli ripustusviikko. Työn alla oli Meri Peuran veistoksen kokoaminen. Ilmari Gryta oli työn touhussa enkä ehtinyt vielä haastella enemmän hänen kanssaan. Avajaisiin oli vielä aikaa kolme päivää. Seurasin, kuinka taiteilijat kulkivat kohti yhteisnäyttelyään Ei kenenkään maata. 

Laskeutuessani alas toimistoparvelta kohtasin tämän näyn. Mistä tässä on kyse?





Meri Peuran veistos on installaatio, joka on ollut aiemmin koottuna työhuoneella Riihimäellä. Teos rakentuu hopeaisista elementeistä, joissa kullakin palalla on erilainen heijastuspintansa. Peura sai työn kokoamiseen apua Ilmari Grytalta ja taiteilijaystävältä. Tunnelma oli reipasotteinen, hyvä meininki! 



Kuva Pienoismallista. Työn lähtökohtana ovat näyt ja tunnelmat Jäämerellä, jossa Meri Peura ja Ilmari Gryta ovat retkeilleet jo useamman kerran. 

Jäävuori ui merellä usvassa kuin saari, se on kangastus, jonka huippu on kultainen. Kiipeämme vuorelle kohti tavoitteita, jotka tyhjentyvät, kun niitä kohti kuljetaan. Huipulle pästyä kultaus on kadonnut, siirtynyt toisaalle, sateenkaaren aarteen kaltaisesti saavuttamattomiin.


Tavoitteet vaihtuvat, uudet päämärät ottavat paikkansa. Onni kulkee askeleen edellä, pysyy saavuttamattomissa. Peura kysyy näyttelytekstissä, kuinka järjetöntä on tavoitella onnea vallan, rikkauksien ja kunnian kautta. Valta vaihtuu, maailma muuttuu, rajoja piirretään uudelleen.

Työvaiheessa pääsen kuvaamaan veistoksen sisäpuolelle. Siellä sisällä koen olevani Nooan arkissa. Aiempien taiteilijasukupolvien diskurssit uivat kaloina valaan vatsassa, ajatukset kaikuvat myös musiikkina, Peura tunnetaan myös sellistinä.

Haluan kuulla lisää, yhtäkkinen tunne siitä, että nyt olemme menossa kohti totuudellisia päämääriä. Ne löytyvät unelmista, unista, näyistä, mutta myös arjen ympäristöistä. Peuran teoksen rakentamisessa auttava Gryta havainnoi arkista ympäristöä. Ei kenenkään maassa yhdistyvät unelmat ja arjen teemat.

Miten olemme saavuttaneet järjettömiä asioita, kun pyrimme tavoittelemaan onnea vallan ja rikkauksien avulla! 

Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta ihmisyyteen liittyvät peruskysymykset säilyvät, ihminen kysyy ajassa yhä uudelleen. Myös taide voi kysyä ja kyseenalaistaa, etsiä ei kenenkään maata. Mitä on onni? Mikä saa ihmisen liikkeelle?

Kuinka järisyttävää on taiteilijoiden intohimo työnsä tekemiseen, onni saada tehdä mielekästä työtä, ilmaista itseään. Kuinka huvittavaa ja järjetöntä on erilaisten Kukkenheimien vallan tavoittelu verrattuna taiteelliseen luovaan työhön, taiteen moniarvoisiin päämääriin, monitahoiseen maailmankuvaan.

Tila taiteelle syntyy taidetta tekemällä. Tila itsessään on kangastus. Taidetta ei ole olemassa ilman taiteilijoita, jotka tekevät taidetta. 

Taiteen sisällöissä virtaa ikiaikainen voima, joka siirtyy historiallisessa ajassa, usein hyppäyksin eri taiteilijasukupolvilta toisille. Sisällöistä tulee kirjoittaa, siihen voimavarat keskittää.

Taide kirjoittaa maailmaa aina uuteen asuun. Ihminen ei tyydy olemassaolevaan. Maailmankuvaa luodaan jatkuvasti uudelleen. Vallanpitäjät vaihtuvat, myös arvot, tavoitteet ja päämäärät uudistuvat. Ja taiteessa on omia päämääriään, jotka ovat laadultaan yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Nykytaiteen lähihistoria kirjoitetaan pian uudelleen.

Uudet tavoitteet tulevat arkisista lähiympäristöistä. Taiteessa lähtökohdat ovat elävässä, liikkeessä, elämässä. 

Kuljin viikolla myös Uudenmaankadun ympäristössä, Punavuoren gallerioissa. Forum Box oli ensimmäinen nykytaiteilijoiden tila. Sen jälkeen 2000-luvun aikana syntyi yhä uusia pieniä taiteilijoiden tiloja. Kasteliko sade, synnytti pikkuforumeita? Haluaisin tutkia tätä osana Kainin arkistoprojektia. 

Tilantarve näkyy jälleen kerran Helsingin katukuvassa aiempien vuosikymmenten vaellustaiteena, erilaisina POP UP -taiteen ilmiöinä, tyhjien liiketilojen käyttöön ottamisella, 1990-luvun puolivälin tavoin hotellien ja ravintoloiden sisustamisella. Ei mitään uutta sinänsä. Ilmiö kertoo siitä, että sanottavaa on, mutta ei riittävästi henkistä tilaa sanottavan esille tuomiseksi. Vieläkään ei löydy tarpeeksi forumeita, niitä tarvitaan monenlaisia, erilaisia, jotta taide pääsee kehittymään ja taide-elämä moniarvoisena kukoistamaan.

Taiteilijat keskustelevat taas sisällöistä, mutta tarpeeksi suuri henkinen tila taiteen esille saattamiseksi puuttuu vielä 2010-luvulla, jo 16 vuotta Kiasman syntymisen jälkeen. 

Missä mennään nyt, missä on Nykytaide? 

Eri taiteilijasukupolvet käyvät siitä keskustelua nyt, tässä hetkessä, tänään. Taidemaalari Olavi Pajulahti käyttää siitä ensimmäisenä ja osuvasti käsitettä Lähitaide. Meillä on lähiruoka, onko meillä nyt lähitaide?

On yhä uudelleen, on aina mieletöntä elää taiteilijana, kaikkina aikoina.

Death festival 2013, in a place called Away

Vasta kaukana niin sanotusta keskustasta sain silmäni auki taas ja käsitin, että kuoleman värifestivaali oli alkanut.

Only far away from so-called centre I managed to open my eyes again and realized, that the colour festival of Death had begun.

Lisää kuvia alablogissa Valokuvaus, linkki tässä Syksy saa

Kuvataiteilija Ulla Rantasen harvinainen näyttely nyt Helsingissä

Kulunut viikko Helsingissä oli tapahtumarikas. Viikon kohokohta oli kuitenkin kuvataiteilija Ulla Rantasen (s. 1938) näyttely galleria Ortonissa. Invalidisäätiö Ortonin ylläpitämä galleria sairaalan yhteydessä on muodostunut taidetilaksi, jonka näyttelyt ovat toinen toistaan huikeampia taide-elämän kohokohtia. Pääkaupunkiseudun fyysisesti pienimpiin lukeutuva galleriatila on suomalaisen nykytaiteeen suurimpia tiloja. Täällä oleellisin asia - taiteen sisältö ja sisällöistä käytävä keskustelu - saavat vapaan henkisen tilan. 

Taidekriitikko Otso Kantokorven kuratoimista ja Galleria Ortonin yhteyspäällikön, Sirpa Viljasen tuottamista näyttelyistä, on muodostunut helsinkiläisen taide-elämän merkittäviä tapauksia.

 Suomen lahjakkaimpiin taiteilijoihin ja kansainvälisimpään kärkeen aina lukeutuneen graafikko, taidemaalari Ulla Rantasen näyttelyä ei ole nähty tätä ennen Suomessa vuosiin. 

Kyse ei ole siitä, etteikö häntä pyydettäisi esille huippugallerioihin ja museoihin. Taiteilija ei vain ole halunnut järjestää yhtenäistä yksityisnäyttelyä Suomessa. Sanotaan, että Ulla Rantanen halusi vetäytyä suomalaisesta taide-elämästä, kun hän lähti Afrikkaan 1990-luvun puolivälissä. Minulla on asiasta toisenlainen käsitys, joka perustuu taiteilijan kohtaamisiin eri vuosina.

Esimerkki. Kun taiteilijoiden oman vapaan taidetilan Forum Boxin perustajajäseniä kutsuttiin koolle marraskuussa 1996, Kain Tapper soitti ensimmäisten joukossa Ulla Rantaselle. Rantanen tuli epäröimättä mukaan. Hänelle ei tarvinnut selittää, mistä on kyse taiteellisessa vapaudessa, mihin tarvitaan henkisesti vapaata taidetilaa, miksi suomalaista taide-elämää tuli 1990-luvun puolivälissä tukea.

Otso Kantokorven avajaispuhe oli suora ja rehellinen. En käy sitä nyt tässä referoimaan. Taidemaalari Olavi Pajulahti otti sen talteen videolla, kirjoittaen videoimalla taidehistoriaa.

 Kun hieman tutkii taustoja, huomaa, että Ulla Rantanen on ollut aktiivisesti mukana monissa tehtävissä ja toimissa eri vuosikymmeninä. Mutta tämä Pro Finlandia -palkittu professorimme ei halua tuoda itseään esiin. Siitä huolimatta hän on edustanut Suomea mm. Pariisin, Venetsian ja Sao Paolon biennaleissa. Rantasella on kansainvälinen ura, jonka ohi Suomi näyttää nukkuneen - kuten aika monen muunkin taiteiljamme osalta.

Ulla Rantanen ei ole informalisti, vaikka hänen teoksensa ovat usein abstrakteja ja niissä on luonnon tunnelmia, ja voipa niissä löytyä tunnistettava lähtökohtainen muoto. Haukkukaamme mestaria jollakin muulla nimellä nyt, kun hän elää ja työskentelee aktiivisesti keskuudessamme ja hänen teoksistaan löytyy sanottava. 

Olisiko sana nykytaiteilija käytettävissä, kun taiteilija tekee taidetta, elää tässä, nyt ja vaikuttaa taide-elämässä? Kun hänellä on näkemystä, kokemusta ja sanottavaa.

Jos tuijotat teoksen nimeä "Savanni", et löydä kuvasta afrikkalaista Savannia. Savannista ei myöskään löydy näyttelyssä yhtään Ulla Rantasen kirjoittamaa runoa tai tieteellistä, savannia kuvailevaa tekstiä selittämään Savanni-teoksen sisältöjä. Tekeekö se Savannista vähemmän nykytaidetta?

Tulisiko meidän sittenkin katsoa kuvataidetta myös silmillämme? Tulisiko edes yrittää opetella lukemaan kuvataiteen omaa visuaalista kieltä, tulkita sen merkityksiä ja sanomia?

Rantasen Lähteessä pulppuaa katsojan omaa tajuntaa avartavat, taiteilijan mielentilat, joita hän tutkii piirtämällä. Punainen Lintu ei ole lintu, vaan elämys, joka on alun perin vaikuttanut jossakin taiteilijan omassa alitajunnassa. Työt saavat ilmiasunsa taitavalla piirrosmaisella viivalla, jota itse Tapani Raittilakin kadehtisi.  

Avataan silmät, katsotaan teoksia myös tunneälyllä. Sitä paitsi Ulla Rantasen litografiatekniikka on suojelukohde kuten luonto. Harvinainen näyttely on esillä Galleria Ortonissa 25.10.2013 asti.

Kain Tapperin taide päivänvaloon, juttu Keskisuomalaisessa 2.10.2013

Terveisiä Helsingistä. Siirsin eilen Kainin arkiston pois varastosta. Alan käydä sitä läpi, apunani Jyväskylän taidemuseo. Lähitavoitteena on saada koottua aikalaistietoa julkisten teosten työprosesseista. Haastateltava kiireellisesti ihmisiä, jotka ovat vielä keskuudessamme ja voivat auttaa töiden tilaajia, kuten Helsingin kaupunkia, teosten säilyttämiseksi ja kunnostamiseksi. 

Kuvasimme Kainin tilateos Alkunäytöksen eli Kansallisoopperan aukion maanantaina. Oli hyvä taltioida teokseen sisältyvä vesielementti ennen kuin se pakkasia vasten suljetaan. Talvisin suihkulähde suojataan pronssista valetulla kuvulla, joka on myös veistos.  Juttu ilmestyi Keskisuomalaisessa eilen ke, 2.10.2013.

Keskisuomalainen, Sari Toivakka, etusivu 2.10.2013.

Keskisuomalainen haastatteli myös Jyväskylän taidemuseon johtajaa Päivimarjut Raippalinnaa. 

Keskisuomalainen, kulttuuri, Sari Toivakka, 2.10.2013, s. 21

Vaikka ammattikuvaaja taltioi kokonaisuutta, innostuin itsekin napsimaan muutaman kuvan. Niitä löytyy Kainin blogissa Kansallisoopperan sivulla, linkki tässä Suomen kansallisoopperan aukio  

Kirjoitamme luvun nykytaiteen historiaa, with or without Guggenheim

Kain Tapperin arkistoprojektissa tavoitteena on tallentaa muistitieto ja Tapperin arkistot Lallukan taiteilijakodin ateljeesta Helsingissä. Tapper asui ja työskenteli Lallukassa vv 1958-2004, kyseessä on yli 45 vuoden jatkumo, osa Suomen nykytaiteen lähihistoriaa.

Arkistoprojektissa yksi kiireellisimpiä kohteita on nyt Suomen Kansallisoopperan aukio Mannerheimintiellä. Lähden nyt Helsinkiin hoitamaan myös tätä asiaa.

Kyseessä on tilateos, joka käsittää koko aukion tilasuunnitelman: graniittiveistokset varjoineen eli maapohjan kivetykset, suihkulähteen ja sitä talvisin peittävän, pronssivaletun kuvun. Aukion oikean laidan aitaa peittävät köynnöskasvit, joiden tarkoituksena on rajata tilaa suhteessa naapurikiinteistöön ja toimia myös edes vähän, edes mielellisesti, vilkasliikenteisen Mannerheimintien melun ja pakokaasujen suodattimena.

Työ on nimeltään Alkunäytös. Preludi, jolla oli myös erilaisia henkisiä ja psykologisia tavotteita - rauhoittaa oopperaan aukion poikki astelevan ihmisen mieli kohti seuraavaa, varsinaisen näytöksen eli isomman esityksen tilaa. 

Kyseessä ei siis ole pelkät graniittiveistokset ja niihin littyvät "varjot" ja suihkulähde.

Kansallisoopperan aukio on Alkunäytös eli Preludi Tapperin samanaikaisille ja myöhemmille, erilaisille vesi-elementtisille ympäristötaideteoksille. Näitä ovat mm. Helsingissä Tauno Palon puisto Kallion kaupunginosassa, Tarmo Mannin ympäristötaideteos Saarijärvellä, Ajan Virta Turussa, Veli Saarisen muistomerkki (veden ylittävä silta!) Itä-Suomessa, jne. 

Jos nykytaiteessa tehtäisiin tutkimusta siten, että myös ennen vuotta 1962 debyyttinäyttelynsä järjestäneet taiteilijat olisivat mukana Suomen taidehistorian tutkimuksessa, voisi selvitä jotain uutta. 

Kyse ei olekaan suurmiesten pönäköistä patsaista, joita tehtiin toisen maailmansodan jälkeen tilaustyönä kirkkomaille Suomessa. Joita rakentui myös Italiassa Mussolinin valtakaudella. 

Italiassa Kain matkusti ja opiskeli jo 1950-luvun lopulla, mutta Tapper haki "modernismiinsa" vaikutteet etruskitaiteesta ja antiikin arkaaisen veistotaiteen ajatuksista, Egyptin ja Kaksoisvirtojen maitten taidehistoriasta - ei Mussolinilta tai sodanjälkeisestä italialaisesta "modernismiksi" kutsutusta kuvanveistosta. 

Kyse ei siis ollut ensisijaisesti modernismin hakua Suomeen Euroopasta, vaan taiteilijan omakohtaisesta tunteellisesta ja älyllisestä havainnoinnista: sisäisestä kokemuksesta elää taiteilijana, tehdä taidetta vapaasti, olla osana koko maailman taidehistorian pitkää jatkumoa. Elämästä viestinviejänä. 

Taiteessa ei ole kyse ismeistä tai yksittäisistä vuosiluvuista. Niillä hallinto ja taidepoliitikot pyrkivät ajamaan edustamiensa eri tahojen kulloinkin ajankohtaisia, usein vain taloudellisia intressejä. Keskustelu käpertyy rahan ympärille, taiteen sisäisessä keskustelussa toimeentulokysymykset saavat eniten tilaa. Taiteen tekemisessä, sisällöissä ja kehityskaarissa on kyse paljon isommista asioista, suuremmista konteksteista. Forumeita vapaaseen keskusteluun ei riittävästi ole.

Arkistoprojektissa haastattelemme niitä ihmisiä, jotka ovat vielä elossa ja keskuudessamme haastateltavissa.

Ihmisiä, jotka tekivät työtä Tapperin rinnalla eri teoksia rakennettaessa. Ihmisiä, jotka keskustelivat vapaasti Tapperin kanssa näistä aiheista: osana työn tekemistä, osana prosessia. Kyse on nyt myös prosessikuvauksesta, ei vain siitä, että haastattelija menee haastattelemaan jotakuta. 

Me olemme aikalaisia. Teemme taidetta, katsomme sitä vapaasti omasta näkökulmastamme ja kirjoitamme yhden luvun Suomen nykytaiteen historiaa. Ihan riippumatta kulloisestakin hallinnosta, taidepolitiikasta tai Kukkenheimeista.

Jos Suomen taide-elämän tukemiseksi ei löydy riitävän isoa, taiteen ehdoilla toimivaa, henkisesti vapaata taidetilaa, niin tehdään se. 

Suomen Kansallisoopperan aukio, in archives project

Taidepiika tulee ulos kaapista

Kaikkea sitä Taidepiiat keksivät. Olen intohimoinen käsillä tekijä ja nyt neuleet eivät kerta kaikkiaan enää mahdu mihinkään kaappiin. Tulen ulos kaapista! 

Perustin tähän blogiin jälleen uuden alablogin nimeltään Taidepiika - neuleet. Kyllä. Hupsutukset eivät pääty mihinkään. Osallistun Kajahtaneiden kudelmien SM-kisoihin 2014 Artefaktit-näyttelylläni. Olen tietysti myös jatkossa mukana TEE ITE -verkoston toiminnassa. Sen liikkeellepanijana on ollut muotoilukasvatuksen läänintaiteilija Mari Savio, Uudenmaan aluepiiristä. 

Näyttelyni Sysmän kirjastossa on siis päättynyt tänään. Maanantai on purkupäivä. 

Jotta voin jatkaa neulomista, perustin tänne neuleitten myyntigallerian. 

Tarvitsen lisää lankaa, uusia materiaaleja, syksyn värit himottavat. Uusia ideoita pukkaa, kun luonto leiskuaa vaahteran väreissä. Haluan jatkaa tätä leikkiä.

Artefakteissani yhdistän kirjoittamista, virkkausta, neulomista, valokuvausta ja maalaamista. Videokin kiinnostaisi, siihen saisi musiikkia ja tanssia tulla. No siitä on kyse Taidepiian Artefakteissa. Ne voivat liikkua lähes joka suuntaan. 

Myynnissä olevat ihan oikeat neuleet löytyvät osoitteessa Taidepiika neuleet

Ystävät Helsingissä, koettakaa kestää. Olisi pari ideaa. Saavun ensi viikolla.