t a i d e p i i k a

16. marraskuuta 2015

Terveiset Tampereen käsityömessuilta

Terveiset Tampereen käsityömessuilta löytyy tänään juttuna Taidepiika-neuleet -blogissa. Messuista tuli tänä vuonna Euroopan suurin käsi- ja taideteollisuusalan tapahtuma. Uusi kävijäennätys on lähes 49.000, mikä kuvaa kädentaitojen arvostuksen kasvamista Suomessa. Tapahtuma yhdistää niin harrastajia, ammattilaisia, alan yrittäjiä kuin Suomi-Designia tutkivia tahoja. Messuilla nähtiin mukana yhä enemmän nuorisoa. Kohtaamisia messuilla, linkki juttuun tässä http://taidepiika-neuleet.blogspot.fi/2015/11/tampereen-kasityomessuilla-2015.html

15. marraskuuta 2015

Jotta emme unohtaisi

Manifestations d´amour et d´encouragement

pour qu´on ne les oublie pas

13. marraskuuta 2015

Heijastus, Reflection, Amsterdam, 2015

Kuvasarjassa ei ole Anne Frankin talo, mutta se on heijastus hänen 13–15 vuotiaana, vv. 1942–1944 kirjoittamastaan Nuoren tytön päiväkirjasta, jonka luin lapsena. Talo kanavan varrella osoitteessa Prinsengracht 263 tarjosi toisen maailmansodan aikana piilopaikan kahdeksalle juutalaiselle, joista hengissä selviytyi vain yksi, Annen isä Otto Frank. Monet muutkin Amsterdamin talot tarjosivat vinteillään piilopaikkoja.

Kuljen kanavarantaa Anne Frankin talolta poispäin, sillä kotimuseoon sisään päästäkseen odotusaika jonossa olisi iltapäivällä arviolta viisi tuntia. Pohjanmereltä puhaltava tuuli ryöpsäyttää tähän aikaan vuodesta lyhyitä sadekuuroja rajuna suihkuna Amsterdamin niskaan. Kerran vuorokaudessa vesi kirkastuu kanaaleissa kuun ja auringon painosta. Vuorovesi huuhtelee aamuksi esiin kirkkaampia heijastuksia vinoista taloista, asuntolaivoista, kanavarantoja reunustavista kellanvihreistä puista. Jotta hahmottaisin näkemääni, kirjoitan päiväkirjaa valokuvaamalla.

Kun Anne Frank kirjasi arkea lapsen näkökulmasta, vähemmän tunnettu hollantilainen Mirjam Bolle toisaalla kanavan varrella kirjoitti päiväkirjaa 25-vuotiaan naisen selviytymistarinana, joka on julkaistu suomeksi nimellä ”Jotta saisit tietää – Kirjeitä Amsterdamista ja keskitysleireiltä” (Kirjapaino, 2008). Lukiessani kirjaa kuulen Suomen uutisista, että pakolaisille ei löydy tilaa, vaan heidät majoitetaan telttaleireihin ja kontteihin.

- - Ensimmäinen kuljetus (leireihin) järjestettiin karjavaunussa, ovet lukossa eikä edes vessaa, kirjoittaa Mirjam Bolle.

Päiväkirjan sivuilla toistuu kuukaudesta toiseen lause - Mutta kestää liian kauan kertoa kaikki yksityiskohtaisesti.

Arki muuttuu syrjiväksi lähes huomaamatta. Ihmisen mieli ailahtelee pelon ja toivon välillä. Kun ihmiset eristetään sosiaalisesti, elämästä tulee helvetti. Syrjintä muuttuu viralliseksi, se johtaa rajoituksiin, kieltoihin, ratsioihin, pidätyksiin, väkivaltaan. Pian siirto kontteihin ja leireihin. Keskitysleirillä Mirjam Bolle ylläpitää toivoa kirjoittamalla päivittäin, voidakseen kertoa kokemuksistaan, jos ja kun sota päättyy.

Anne Frankin ja Mirjam Bollen päiväkirjoista löytyvät nämä rakennukset, kanavat, joiden varrella kävelen. Näkymät ovat unenomaisesti tuttuja. Heijastukset virtaavaan veteen ovat väreileviä kuvia, joissa aika ei kulje horisontaalisesti. Kukin nyt-hetki on ollut osittain olemassa jo silloin ja ehkä valokuva voisi tallentaa siitä heijastuksen. Löydän salaisia puutarhoja.

Valokuvablogistani löytyvä kansio ”Salaiset puutarhat” esittää kuitenkin julkisia tiloja, yksityisten ihmisten rakentamia esillepanoja. Ne on tarkoitettu naapureiden tai ohikulkijoiden ihailtavaksi ja kertovat varakkaista omistajistaan. Ikkunoiden kukka-asetelmat tuovat mieleen Van Goghin maalausten Iiris-aiheen. Täällä ei somisteta puutarhatontuilla. Sisäpihojen puutarhat ja terassit ovat sosiaalisen statuksen näyttämöitä Apollo-patsaineen.

Talojen edustalle ja parvekkeille istutetut aina vihannat köynnökset, harvinaiset kukat ja puut kertovat Antwerpenista siirtomaaisäntänä, vallasta ja vauraudesta, mutta myös monikulttuurisesta nykyisyydestä. Hollannin kulttuuri on kehittynyt suvaitsevaiseksi, koska se on ottanut ihmisiä vastaan, hyväksyy ihmisten erilaisuuden, kunnioittaa jokaisen oikeuksia ja perustavanlaatuisia vapauksia. Hollannissa on yli 16 miljoonaa asukasta alueella, jonka pinta-ala on 41 540 km2. Suomen pinta-ala on 338 435 km2, mutta onko yhtään henkistä tilaa?

Jotta saisit tietää, Mirjam Bolle selviytyi Bergen Belsenin keskitysleiriltä 1944. Anne Frank menehtyi samassa leirissä 15-vuotiaana, mutta hänen talossaan on vuosittain yli miljoona kävijää. Anne Frankin päiväkirjoja tutkitaan parhaillaan uudelleen ja niitä taustoitetaan laajemmin osaksi toisen maailmansodan historiallisia ilmiöitä. Tutkimus ja uusi editio kirjasta ovat valmistumassa vuoteen 2017 mennessä.

Oma päiväkirjaani jatkuu valokuvablogissa, linkki tässä http://taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi/

Anne Frankin museoon voi ostaa pääsylipun ennakkoon Online-lippuna, jolloin sisäänpääsy helpottuu. Lisätietoja museon omilta internet-sivuilta, linkki tässä Anne Frank museum

10. marraskuuta 2015

Kotini on laivani, Amsterdam 2015

Uusi kansio valokuvablogissa, linkki A man´s home is his boat

4. marraskuuta 2015

Valokuva ja asetelmat Heinolassa

Vanitas - kaiken katoavaisuus nykytaiteessa

Niclas Wariuksen valokuvanäyttely Vanitas Heinolan kaupunginmuseossa 22.11.2015 asti.

Heinolan taidemuseon Galleria Lambertissa Niilo Helanderin säätiön kokoelmien näyttely 29.11.2015 asti.

Heinolassa 3.marraskuuta 2015

Alankomaalainen 1600-luvun maalaustaide innostaa myös nykytaiteilijoita tutkimaan arkea esineistä, joista rakennetaan asetelmia. Tekniikka voi olla perinteinen maalaus tai grafiikka, sommitelmana tehty esine-installaatio, valokuva tai näiden yhdistelmä.

Heinolan kaupunginmuseon lumimarjoja

Valokuvaa ja installaatiota yhdistävä Niclas Wariuksen näyttely Vanitas Heinolan kaupunginmuseossa sopii tähän museotilaan erinomaisesti. Onhan Heinolan kaupunginmuseo jo itsessään kuin korurasia. Myöhäisempiretyylisen rakennuksen interiööri on 1700- ja 1800 – luvuilta. Museon omat kokoelmat on ripustettu esille installaationa, jossa kukin huone on oma esteettinen sommitelmansa.

Aalto-yliopistosta 2003 valmistunut valokuvaaja Niclas Warius (s. 1972) työskentelee Kemiönsaaressa ja Helsingissä. Taiteilijan näyttelylle antama nimi Vanitas viittaa kaiken turhuuteen, katoavaisuuteen. Warius on tutkinut aihepiiriä myös aiemmissa näyttelyissään, mutta Heinolan kaupunginmuseossa työt tuntuvat olevan kotonaan, oikeassa ympäristössä.

Vanitas liittyy maalaustaiteen memento mori – aihepiiriin, jossa muistutetaan ihmistä hänen omasta kuolevaisuudestaan. Warius on tuonut esille myös yhden esine-installaatioista, joka on toiminut esille ripustetun valokuvan aiheena. Installaatio on myös maalaustaiteen asetelma, käsitteen alkuperäisessä merkityksessä. Sana asetelmahan tuli suomen kieleen melko myöhään, vasta 1917. Alun perin niitä kutsuttiin Suomessa sanalla ”hiljaiselo” (saks. Stillleben, ranskaksi nature morte, kuollut luonto).

Niclas Wariuksen valokuvat ovat koskettavia, ne saavat katsojan pohtimaan, mitä esineet kertovat käyttäjistään ja yleisemmin ihmisen elämänkaaresta. Kuvat tutkivat ajan käsitettä, kertovat tapahtumista, jolloin esineisiin on latautunut merkityksiä. Tunnetilat ovat tunnistettavia ja liikuttavia. Kokonaisuus on aistillinen ja herkkä. Kuvat ovat myös teknisesti erinomaisia. Taidekuvina ne ovat ennen kaikkea sommitelmia väristä, valosta ja varjoista, joita taiteilija valokuvauksen avulla tutkii.

Heinolan taidemuseo kesäteatterista päin katsoen

Valokuvaa on esillä Heinolassa tällä hetkellä myös kaupunginkirjastossa, johon on ripustettu Heinolan kameraseuran näyttely. Asetelmat ja Vanitas-aihe puolestaan jatkuvat Heinolan taidemuseon Galleria Lambertissa, josta löytyy Niilo Helanderin säätiön kokoelmista koottu näyttely. Heti ensimmäisessä salissa häikäisee taidemaalari Marjukka Paunilan temperamaalaus Yksin vuodelta 2008. Rinnalla löytyy Tuomas von Boehmin hienopiirteisiä asetelmia litografioina 1950-luvulta sekä Veikko Vionojan sisä- ja ulkotilaa yhdistävä asetelma Talvi-ilta, öljy, 1970. Mukana on myös etsauksissaan ja puupiirroksissaan ajattomia, aina ajankohtaisia naistaiteilijoitamme, kuten Anitra Lucander ja Ina Colliander.