Näyttely Ei kenenkään maa: Ilmari Gryta ja Meri Peura

Ei kenenkään maa

Ilmari Gryta ja Meri Peura

Forum Box - Tila taiteelle, 27.10.2013 asti

Kuvanveistäjä Ilmari Gryta (s.1979) ja kuvataiteilija Meri Peura (s. 1981) ovat valmistuneet Kuvataideakatemiasta peräkkäin, Gryta vuonna 2008 ja Peura 2011. Taiteilijat asuvat ja työskentelevät Riihimäellä.

Viime viikolla vierailin Boxissa. Oli ripustusviikko. Työn alla oli Meri Peuran veistoksen kokoaminen. Ilmari Gryta oli työn touhussa enkä ehtinyt vielä haastella enemmän hänen kanssaan. Avajaisiin oli vielä aikaa kolme päivää. Seurasin, kuinka taiteilijat kulkivat kohti yhteisnäyttelyään Ei kenenkään maata. 

Laskeutuessani alas toimistoparvelta kohtasin tämän näyn. Mistä tässä on kyse?





Meri Peuran veistos on installaatio, joka on ollut aiemmin koottuna työhuoneella Riihimäellä. Teos rakentuu hopeaisista elementeistä, joissa kullakin palalla on erilainen heijastuspintansa. Peura sai työn kokoamiseen apua Ilmari Grytalta ja taiteilijaystävältä. Tunnelma oli reipasotteinen, hyvä meininki! 



Kuva Pienoismallista. Työn lähtökohtana ovat näyt ja tunnelmat Jäämerellä, jossa Meri Peura ja Ilmari Gryta ovat retkeilleet jo useamman kerran. 

Jäävuori ui merellä usvassa kuin saari, se on kangastus, jonka huippu on kultainen. Kiipeämme vuorelle kohti tavoitteita, jotka tyhjentyvät, kun niitä kohti kuljetaan. Huipulle pästyä kultaus on kadonnut, siirtynyt toisaalle, sateenkaaren aarteen kaltaisesti saavuttamattomiin.


Tavoitteet vaihtuvat, uudet päämärät ottavat paikkansa. Onni kulkee askeleen edellä, pysyy saavuttamattomissa. Peura kysyy näyttelytekstissä, kuinka järjetöntä on tavoitella onnea vallan, rikkauksien ja kunnian kautta. Valta vaihtuu, maailma muuttuu, rajoja piirretään uudelleen.

Työvaiheessa pääsen kuvaamaan veistoksen sisäpuolelle. Siellä sisällä koen olevani Nooan arkissa. Aiempien taiteilijasukupolvien diskurssit uivat kaloina valaan vatsassa, ajatukset kaikuvat myös musiikkina, Peura tunnetaan myös sellistinä.

Haluan kuulla lisää, yhtäkkinen tunne siitä, että nyt olemme menossa kohti totuudellisia päämääriä. Ne löytyvät unelmista, unista, näyistä, mutta myös arjen ympäristöistä. Peuran teoksen rakentamisessa auttava Gryta havainnoi arkista ympäristöä. Ei kenenkään maassa yhdistyvät unelmat ja arjen teemat.

Miten olemme saavuttaneet järjettömiä asioita, kun pyrimme tavoittelemaan onnea vallan ja rikkauksien avulla! 

Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta ihmisyyteen liittyvät peruskysymykset säilyvät, ihminen kysyy ajassa yhä uudelleen. Myös taide voi kysyä ja kyseenalaistaa, etsiä ei kenenkään maata. Mitä on onni? Mikä saa ihmisen liikkeelle?

Kuinka järisyttävää on taiteilijoiden intohimo työnsä tekemiseen, onni saada tehdä mielekästä työtä, ilmaista itseään. Kuinka huvittavaa ja järjetöntä on erilaisten Kukkenheimien vallan tavoittelu verrattuna taiteelliseen luovaan työhön, taiteen moniarvoisiin päämääriin, monitahoiseen maailmankuvaan.

Tila taiteelle syntyy taidetta tekemällä. Tila itsessään on kangastus. Taidetta ei ole olemassa ilman taiteilijoita, jotka tekevät taidetta. 

Taiteen sisällöissä virtaa ikiaikainen voima, joka siirtyy historiallisessa ajassa, usein hyppäyksin eri taiteilijasukupolvilta toisille. Sisällöistä tulee kirjoittaa, siihen voimavarat keskittää.

Taide kirjoittaa maailmaa aina uuteen asuun. Ihminen ei tyydy olemassaolevaan. Maailmankuvaa luodaan jatkuvasti uudelleen. Vallanpitäjät vaihtuvat, myös arvot, tavoitteet ja päämäärät uudistuvat. Ja taiteessa on omia päämääriään, jotka ovat laadultaan yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Nykytaiteen lähihistoria kirjoitetaan pian uudelleen.

Uudet tavoitteet tulevat arkisista lähiympäristöistä. Taiteessa lähtökohdat ovat elävässä, liikkeessä, elämässä. 

Kuljin viikolla myös Uudenmaankadun ympäristössä, Punavuoren gallerioissa. Forum Box oli ensimmäinen nykytaiteilijoiden tila. Sen jälkeen 2000-luvun aikana syntyi yhä uusia pieniä taiteilijoiden tiloja. Kasteliko sade, synnytti pikkuforumeita? Haluaisin tutkia tätä osana Kainin arkistoprojektia. 

Tilantarve näkyy jälleen kerran Helsingin katukuvassa aiempien vuosikymmenten vaellustaiteena, erilaisina POP UP -taiteen ilmiöinä, tyhjien liiketilojen käyttöön ottamisella, 1990-luvun puolivälin tavoin hotellien ja ravintoloiden sisustamisella. Ei mitään uutta sinänsä. Ilmiö kertoo siitä, että sanottavaa on, mutta ei riittävästi henkistä tilaa sanottavan esille tuomiseksi. Vieläkään ei löydy tarpeeksi forumeita, niitä tarvitaan monenlaisia, erilaisia, jotta taide pääsee kehittymään ja taide-elämä moniarvoisena kukoistamaan.

Taiteilijat keskustelevat taas sisällöistä, mutta tarpeeksi suuri henkinen tila taiteen esille saattamiseksi puuttuu vielä 2010-luvulla, jo 16 vuotta Kiasman syntymisen jälkeen. 

Missä mennään nyt, missä on Nykytaide? 

Eri taiteilijasukupolvet käyvät siitä keskustelua nyt, tässä hetkessä, tänään. Taidemaalari Olavi Pajulahti käyttää siitä ensimmäisenä ja osuvasti käsitettä Lähitaide. Meillä on lähiruoka, onko meillä nyt lähitaide?

On yhä uudelleen, on aina mieletöntä elää taiteilijana, kaikkina aikoina.