Puljaamista ajassa ja kädentaidoissa

Vierailin Jyväskylässä eilen, maanantaina. Museot olivat kiinni, mutta pääsin tutustumaan vastikään entisöityyn 1800-luvun käsityöläiskortteliin Toivolan vanhaan pihaan. Käsityön juhlavuotena 2013 kädentaidot näkyvät myös Jyväskylän kaupunkikuvassa, Kirkkopuiston vieressä kävelykadulla. Kirkkopuistossa tuli kuvattua Tapperin arkistoprojektia varten graniittiveistosta Yö joka suunnalta. Kirjoitan aiheesta parhaillaan. 

Vaikka olen ollut mukana tekemässä Yö- työtä 2003, en enää muistanut detaljeja ennen kuin valokuvasin ne eilen. Kiven pintaan piirrettyjä viivoja, raaputettuja merkintöjä.  Nyt ne näyttivät minusta graffiiteilta ja riimukirjoituksilta, salaperäisiltä kadonneilta kieliltä, kuten etruskikieleltä. Löysin Etruskikulttuurin Tombien muistumia. Kuljimme silloin Marturanumin nekropoleilla. Siellä hautuumaa levisi seitsemällä kukkulalle, alue oli ollut käytössä tuhat vuotta, 700 eKr - 300 jKr välisenä aikana. Yhtäkkinen ikävä Italiaan. Olen jo matkalla.

Löysin Afrikan matkamme 1996 luonnoskirjasta Yön alkumuotoja. Muistan Senegalin Rufisquen kylän arkkityyppisiä hahmoja, joita hän luonnosteli. Muistan punaisen hiekan värisen sian, joka röhki naapurin pojan leikkikaverina. Päiväkirjasssani kerrotaan, että islaminuskoinen perhe ei syönyt sianlihaa ja niin possu oli säilyttänyt henkensä ja kasvanut karjuksi.

En enää tiedä, mihin alablogiin nämä jutut sijoittaisin. Kirjoittaessa asioilla on tapana linkittyä toisiinsa. Puljaan ajassa edestakaisin. Kainin töistä löydän yhtymäkohtia Mesopotamiaan. Aapelilla on puutarha.

Matkakertomus Jyväskylän retkestä löytyy neuleblogistani, linkki tässä Taidepiika, neuleet 29.10.2013 Ja matka jatkuu.

Kuvauspäiväkirja 2012-2013

Huomasin yhtäkkiä, että olen pitänyt kuvauspäiväkirjaa säännöllisesti kohta vuoden ajan, marraskuusta 2012 lähtien. Perustin valokuvaukselle oman alablogin vasta pari kuukautta sitten, mutta kuvia on paljon julkaisematta. Blogiin tein ensin päivityksiä vain syksyllä 2013 ottamistani kuvista. Nyt lokakuussa olen alkanut lisätä kuvia koko kuluneen vuoden ajalta. 

Kuvat ovat tulleet ensin esille syöttöjärjestyksessä, jolloin kokonaisuudesta tulee helposti sekava. Kaiken runsauden keskeltä näyttää kuitenkin nousevan joitakin teemoja itsestään. Villi kuvakirjoitus alkaa hakeutua otsikoiden alle.

Kuluneen vuoden aikana olen kuvannut paljon luonnossa. Luontokuvissa ja luonnon kuvauksessa etsin väriä, olipa kyse vuoden pimeimmästä ajasta, loskaisesta lokakuusta, marraskuun harmaudesta tai kevään kasvusta. Kesän vihreys oli silmälle toisinaan liikaa. Luontokuvissani värit ovat usein niin kirkkaita, räikeän tehokkaita, että ne satuttavat, kivistävät silmää. 

Värit vievät äärimmäisyyteen, kipupisteisiin, kuten kuvasarjassa ”Syksy saa” tai väreissä ”Oranssipäiviin”-

Osana luontokuvausta olen kuvannut eläimiä. Lintuja, nisäkkäitä, kotieläimiä, myös hyönteisiä. Joitakin eläimistä olen kohdannut useampaan kertaan, kirjoittanut niiden kanssa päiväkirjaa. Olen käynyt tervehtimässä samoja vasikoita ja varsoja ja huomaamattani kuvannut niiden kasvua hiehoiksi ja hevosiksi. 

On käynyt niin, että lehmä laukkasi kesäniityllä luokseni tuoden osan laumasta mukaansa. Tunnistin sen tutuksi vasikaksi vasta valokuvasta, otsassa säilyneestä syntymämerkistä. Varsa kevätniityllä ei ollutkaan enää varsa, se tuli rohkeasti tekemään tuttavuutta.

Kun alkaa valokuvata eläimiä, opiskelee samalla uusia kieliä. Eläinystävillä on oma tapansa puhua. Kameran kanssa on mahdollista tutustua uusiin ystäviin, olla läsnä, lähellä, mennä liki. Ilman, että kenenkään tarvitsee kesyttää ketään. Blogiin on syntynyt sarjat ”Muotokuvia ystävistäni, 2013”, pieni kertomus ”Vihreille niityille vien sinut” sekä linnunpoikasten elämästä kertova  ”Se kesä on mennyt”.

Sarjasta "Se kesä on mennyt", 2013

Myös kivet, kannot, puunjuurakot ovat joskus niin inhimillisiä tai oliollisia, että olen alkanut uskoa niiden itsenäiseen elämänkohtaloon. Yritän kuulla niiden sanottavaa, puhe on ollut leikkistä, humoristista. Joskus sammaltukkaiset kivet leikkivät kustannuksellani, haluavat huomiota, tekevät muotokuvia. 

Luonto on kuvanveistäjä. On syntynyt joitakin kuvia, joissa kiven päällä sulava lumi, hetkellinen sivuvalo ja syntyneet varjot ovat luoneet reliefimäisiä veistoksia, ihmiskuvia. Silloin ei voi muuta kuin ääneen nauraa hekottaa, vaikka kulkisi yksin. Luonto on leikkisä ja sen leikki on meissä.

Omakuva, Self-Portrait, 2013

Loka-joulukuussa kuvaan hämärää ja pimeyttä. Hämärä synnyttää valon, joka on värikästä. Mutta mikään väri ei ole olemassa yksin. Kun pyrin pois värikkyydestä, etsin harmaata. Sen sävyjen esiin tuomiseksi on rinnalle saatava vähän punamultaa tai horsmanvalkoista. Luonnonvalkoinen sitoutuu joskus tummanruskeaan tai peltosängen okraan. Näitä pohdiskelen teemoissa "värit" ja ”Illan valo”.

Hämärässä

Kuvapäiväkirjani kaikkia kuvia näyttää yhdistävän yksi isompi teema: Muuttuva maaseutu. Siinä aihepiirissä kysyn myös kaupunkikuvilla, missä on ihmisen keskusta? Keskustalla tarkoitan myös mielen keskustaa, syvää hyvän olon tunnetta, tasapainoa liikkeessä, iloista vapaata vaellusta, kulkemista omilla poluilla, omalla tiellä. Välillä kuvissa seurataan kuvataiteen tekemistä, vieraillaan näyttelyissä, koska taiteessa on hyvä elää.

Jatkan kuvien ryhmittelyä, linkki tässä http://taidepiika-valokuvaus.blogspot.fi/

Kulttuurin menopalstaa Itä-Hämeen osalta päivitetty

Alablogia Kulttuurin menopalsta päivitetty tänään Itä-Hämeen osalta. 

Sysmän identiteettityöryhmä on nimennyt marraskuun ensimmäisen viikon ITTE-viikoksi. Runsas ohjelma sisältää mm. ITte Taide ry:n näyttelyn "Taitavat kädet", lyhytelokuvaa, teatteria, musiikkia, luentoja kulttuurirahoituksesta, osuuskuntamallista ja kirjojen kustantamisesta, kierrätyskulttuuria ja muita vanhoja sivilisaatioita, kuten aimara-intiaaneja unohtamatta.

Mukana lukuisia eri järjestäjiä, niin yksityisiä ihmisiä, yhdistyksiä kuin yrityksiä. 

Menokalenterin tapahtumia päivitetty myös Hartolan marras-joulukuun kulttuuritarjonnan osalta. 

Marraskuu alkaa täällä iloisen värikkäänä. Linkki päivityksiin tässä taidepiika-menovinkit.blogspot.fi/

Voiko taidetta tehdä ilman hyötynäkökulmia?

Alablogissani Taidepiika-neuleet pohditaan osana TEE ITE-verkoston toimintaa, voiko käsityötä tehdä ilman hyötynäkökulmia? Kysymys nousee käsityön, käsityötaiteen, muotoilun opetuksen ja nuorten kriisitoiminnan parista, mutta se koskee yhtä lailla taidetta ja taiteen tekemistä. Linkki tässä taidepiika-neuleet.blogspot.fi

Installaatio Keittiö, Itä-Hämeen museo, vihreä päärakennus, syyskuu 2013.

Etsin väriä

Valo synnyttää eläviä mosaiikkeja siitä, minkä luulin jo kuolleen.

Lehmipolulla, lokakuu, 2013

Vihreille niityille vien sinut - To green meadows take I thee, 2013

Lokakuussa etsin väriä. Polku tässä Valokuvaus, Photography

Mihin tarvitaan kulttuurin menopalstoja?

Perustin hiljattain alablogin kulttuurin menopalstaksi. Pääblogin reunassa se löytyy otsikoituna "Menovinkit Itä-Häme ja muu maailma". Otsikko tuli siitä, että olen viettänyt yhä enemmän aikaa maaseudulla Itä-Hämeessä ja kirjoitan myös täällä. 

Menopalstan nimi muuttuu nyt, se on jatkossa Taidepiika - kulttuurin menopalsta. 

Nimi vaihtuu, koska kirjoitan myös muualla Suomessa. Aina sieltä, missä satun olemaan ja missä kiinnostuksen kohteeni ovat. 

Kirjoitan taiteen eri lajeista, yhtä hyvin musiikista, kirjallisuudesta, teatterista, kuvataiteesta, käsityötaiteesta kuin valokuvasta jne. Menopalstan suora osoite on http://taidepiika-menovinkit.blogspot.fi/


Otan vinkkejä ja juttuaiheita vastaan blogin omassa sähköpostissa, osoitteessa taidepiika@gmail.com

Tauno Ylösen yksityiskokoelmaan perustuva Suomen Harmonikkamuseo sijaitsee Sysmässä. Lisätietoa menopalsta Sysmän sivulla Taidepiika, menovinkit, Sysmä

Mihin kulttuurin menopalstoja tarvitaan? Tiedon välittämiseksi. Taiteilijan, tuottajan ja tapahtumajärjestäjän kannalta tiedon välittäminen jälkikäteen uutisena ei ole niin tärkeää kuin ihmisten saaminen paikalle. Jos viesti ei kiiri, tapahtumat köyhtyvät myös sisällöllisesti. Laatu heikkenee. Samoin surkastuvat tapahtumista kirjoitetut jutut, määrä ei ole sama kuin laatu.


Taide ja kulttuuri muodostavat humanistisesti ajatellen niin tärkeän osan ihmisen koko elämää ja hyvinvointia, että tiedotus on järjestetettävä tavalla ja kolmannella. Viestinnän välineet ovat monet, samoin kohderyhmät. Painettu media ei enää tavoita kaikkia niitä kohderyhmiä, jotka tietoa etsivät ja tarvitsevat, myös päätöksenteon tueksi.

Asia liittyy myös journalistisiin käytänteisiin, journalismin laatuun, kulttuurikritiikin kirjoittamiseen ja kritiikin tasoon. Kysymys on valtakunnallisesti ajankohtainen. Siitä keskustellaan parhaillaan niin toimittajien, taiteilijoiden, tuottajien, yliopistojen opetussuunnittelijoiden kuin rahoittajatahojen, kuten Suomen Kulttuurirahaston piirissä. 

Sähköisten menopalstojen ylläpitäminen on osa hyvää journalisista kulttuuria, olipa kyse kansainvälisestä, valtakunnallisesta tai paikallisesta journalismista. 

Tuottajan näkökulmasta myös järjestäjillä on vielä opittavaa tiedottamisen perusteissa. Tapahtumatiedottamisen opetusta tarvitaan, jotta järjestäjät saavat yleisöä tapahtumiin myös oman pienen paikkakunnan ulkopuolelta.

Sysmän Kirjakyläpäivät, 2013.

Suomen Kulttuurirahasto perusti kulttuurijournalismin mestarikurssin syksyllä 2013. Lisätietoja SKR Kurssilla opiskelee nyt ensimmäiset 20 toimittajaa, osa yleistoimittajia. Tarkoituksena on kuulla taiteentekijöitä, kulttuurivaikuttajia, journalisteja, tutkijoiden luentoja, käydä kulttuuritapahtumissa ja kirjoittaa niistä. Toimittajilla on oma media blogissa nimeltään "Kesto avoin'". Linkki tässä http://kestoavoin.com/ Ajankohtaista keskustelua käydään myös Facebook-sivuilla osoitteessa FB Kesto avoin

Tavoitteeni on kehittää oman blogini kulttuurin menopalstaa. Se sisältää jatkossa linkityksiä myös toimittamiini ja kuvittamiini juttuihin. Jotkut jutut ovat kuvakertomuksia. Kuvalla on oma tapansa puhua, kuvalla on joskus itsenäistä sanottavaa, johon faktatieto ei yllä.

Syksy on kädentaitojen juhla-aikaa

Syksy on kädentaitajien ja artesaanien näyttelyjen ja POP UP-tapahtumien juhla-aikaa. Olenpa kaupungissa tai maaseudulla, kiertelen tutustumassa eri tekijöihin ja paikkoihin. Osallistun toimintaan tekijänä myös itse, aina kun mahdollista. Linkki tässä Päivitys, taidepiika-neuleet Lintan kammarissa

Tällä viikolla olen ollut Sysmässä, Itä-Hämeessä. Päivitin tänään käsityönäyttelyjen menokalenteria Sysmän, Hartolan ja Joutsan osalta, linkki tässä taidepiika, menovinkit

Ensilumi satoi ja nyt saa nauttia ulkoilusta. Otin esille perinteiset lämpöisimmät kirjoneuleet. Norjalaiset perinnemallit kiehtovat mieltäni aika ajoin. Geometrinen peruskuvio toistuu isossa pinnassa ja tuo neuleeseen tehoa. Hauskoja yksityiskohtia voi kehitellä itse lisää työtä tehdessä. Näistä Garnstudio Dropsin mallin mukaan tehdyistä sukista löytyy kaksinkertainen jalkapohja ja pohkeesta sukkasaumat.

Hyvää viikonloppua, ulkoillaan. Vielä löytyy metsistä myös suppilovahveroita!

Neulegalleria perustettu alablogina

Tästä blogista löytyy alablogi "Taidepiika-neuleet". Siellä on tarkoitukseni jatkaa artefaktien tutkimusta. Mikä on artefakti? Niitä tehdän itse, käsin ja päällä. Niitä kirjoitetaan ja valokuvataan. Artefakteja luonnostellaan, piirretään ja maalataan. 

Kuljen luonnossa, kamera vie kävelylle. Luonto on innostuksen lähde. Myös materiaali viettelee matkaan. Villassa on sammalta. Tunnustelen värejä. En tiedä vielä, mihin tämä polku on johtamassa.



Neuleita syntyy myös asusteina: myssyinä, huiveina, tumppuina, sormikkaina. Vaatteita olen alkanut valmistaa: hameita, puseroita, housujakin olen neulonut.

Viime talvena kehitin oman sukkamallin lähtemällä virkkaamaan vapaasti neliöistä pylväsyhdistelmin.  Syntyi sarja "Sukkamania", joka on ollut esillä näyttelynä. Sukat on myyty, mutta tulossa on jo uusia, erilaisia.

Neuleita on valmiina niin, että ne eivät mahdu kaappiin. Siksi perustin neuleblogiin alasivun "Myyntigalleria". Sinne kokoan myytäviä töitä. Työn tekeminen on hidasta, teen kaiken käsin. En käytä neulekoneita. Jokainen työ saa olla erilainen, uniikki, sattuma saa vaikuttaa. Jos joku työ kiinnostaa, lähetä sähköposti taidepiika@gmail.com ja sovitaan toimituksesta. Linkki tässä Myyntigalleria

Harmaata

Onko harmaata olemassa harmaana? Onko mitään väriä olemassa yksin?

Lokakuun nimi

Lokakuun nimi. Name of October.

Käsillä tekemisen intohimo

Mistä tulee joka syksyinen intohimo väreihin ja käsillä tekemiseen? Arvelen, että itse eli Luonto meissä itsessämme vaikuttaa. Kaupungissa huomaan kaipaavani suojavärejä, sopeudun ympäristöön. Helsingissä miellyn hillittyyn harmaaseen, mustaan, varovaisesti suostun luonnonvalkoiseen ja beessiin, jotka ovat muutoin mielestäni ikävystyttäviä, pysähtyneitä sisustusvärejä. 

Harmaa on kaunis, kun siitä käyttää useita harmaasävyjä yhtä aikaa. Vähän sammunut sammalvihreä on jo virkeämpi kuin lattea yksisuuntainen täysharmaa.

Kaupunkien puistoissa ja maaseudulla metsissä taas räjähtää värien ilotulitus. Maalla muutun värikkääksi syyspörröksi, pyörin poluilla lankakeränä. Kiedon kaulaani kolme huivia kerrallaan, pitelen kahta pipoa päässä. 

 

Perinteiset kirjoneuleet ja yksinkertaiset palmikkomallit houkuttelevat aika ajoin, vuosikymmenestä toiseen. Niissä elää edellisten neulojasukupolvien salaisuuksia. Hämmästyn yhä uudelleen perinteiden kansainvälisistä vaikutteista. 

Onko ihminen liikkunut näin kauan ja kaukana, vaeltanut pois kotiseudultaan, purjehtinut toisiin maanosiin? Vain antaakseen ja lainatakseen ajatuksia, tietoa, ideoita, jotka ovat sittemmin osoittautuneet käyttökelpoisiksi. 

Plagiointi on osa opiskelua taiteilijan työhön. Ihminen muuntaa muiden ajatuksia omiin oloihinsa soveltuviksi. Taiteilija ottaa vastaan asioita kaikin aistein ja alitajuisesti. Hän antaa itselleen aikaa, antaa vaikutteiden kypsyä rauhassa. Jonkin ajan kuluttua vaikutteet siirtyvät ja suodattuvat oman personallisuuden kautta esille uuteen työhön. Se mikä on "uutta", sisältää aina jotakin meistä itsestämme, jotakin ihmisen omasta persoonallisuudesta. Voihan sitä ajatella, että se mikä ihmisessä on parasta, siirtyy muille, lahjaksi muihin töihin, tulevaisuuteen. Aikaan, jota oma silmämme ei enää näe.

Neulomisen perinne vie aikamatkalle eri kulttuureihin. Käsillä tekeminen on liikkumista ajassa ja tilassa.

Neulominen, kuten kaikki käsillä tekeminen, on seikkailua kulttuurihistoriassa. Olemme kädellisiä olentoja, joiden aivotoiminnasta luovin osa on kytketty käsiin. Käsin tekemisen traditio meissä tarkoittaa ajatusten ja luovien ideoiden vapaata virtausta, hengittämistä, elämää meissä. On jännittävää havaita, että aiemmat sukupolvet ovat tutkineet samoja ongelmia, löytäneet käsin tekemällä kestäviä ratkaisuja. 

Mitä ovat asiat, jotka siirtyvät kulttuureissa, kestävät aikaa, elävät vuosisatoja, vuosituhansia? Mitä ovat muodot, värit, laadut, tekniikat, jotka ihminen löytää yhä uudelleen?

Isoäidin neliöistä tuli muotihitti 1800-luvulla. Kuvassa hame neliöistä, 2013.

Päivitin alablogia Taidepiika-neuleet. Intohimo käsin tekemiseen ei hellitä. Linkki tässä http://taidepiika-neuleet.blogspot.fi/

Asvaltin värit

Parkkipaikalla tänään

News in English from Tapper Archives project, welcome!

From request of Tapper´s blog visitors, NEWS in English will now be published at Kain Tapper Blog site. The archives are opened, exhibition planning has started with Jyväskylä Art Museum, and the biggest Daily Newspaper in Central Finland, Keskisuomalainen, has written about it on 2 October 2013. All Tapper´s friends are invited to join the book project of contemporaries. Widow Riika will be writing from years 1991 up to this day. Link here News in English

Kaksi puupäätä viheltää

Kainin viesti minulle löytyi arkistolaatikosta

ELÄ, KIRJOITA JA NAUTI

Kymmenen vuotta meni, ennen kuin suostuin tähän.

Miten voi olla naisella niin kova pää?

Täällä me nyt vihellellään, kaksi puupäätä.

Kain Tapper, puupää ja kuistin pylväät, sekatekniikka, 1994.

Tapperin kokoelman ripustusta Helsingissä uusittu

Kain Tapperin kokoelman ripustusta Invalidisäätiö Ortonissa on uusittu. Tapperin kokoelmassa on yhteensä 50 teosta, jotka on sijoitettu sairaalan eri kerroksiin ja tiloihin. 


Ortonin yhteyspäällikön Sirpa Viljasen ja Riika Taidepiian järjestämiä opastettuja kierroksia etukäteen sovittaessa. Lisätietoja alablogissa Valokuvaus, Tapperin kokoelma Invalidisäätiö Orton

Photo: Auli Karvonen. Painting in the picture by Olavi Pajulahti.

Kain Tapper -Collection in Helsinki, near city centre. About 50 art works including sculptures, reliefs and drawings to be seen. Guided tours arranged by Orton´s information manager Sirpa Viljanen and Riga Art Hand, when agreed beforehand. Contact taidepiika@gmail.com or Contemporary Art Gallery Orton, Contact and opening hours

Esittely linkki tässä Invalidisäätiö Orton, galleria Orton, Kain Tapperin kokoelmat

Näyttely Ei kenenkään maa: Ilmari Gryta ja Meri Peura

Ei kenenkään maa

Ilmari Gryta ja Meri Peura

Forum Box - Tila taiteelle, 27.10.2013 asti

Kuvanveistäjä Ilmari Gryta (s.1979) ja kuvataiteilija Meri Peura (s. 1981) ovat valmistuneet Kuvataideakatemiasta peräkkäin, Gryta vuonna 2008 ja Peura 2011. Taiteilijat asuvat ja työskentelevät Riihimäellä.

Viime viikolla vierailin Boxissa. Oli ripustusviikko. Työn alla oli Meri Peuran veistoksen kokoaminen. Ilmari Gryta oli työn touhussa enkä ehtinyt vielä haastella enemmän hänen kanssaan. Avajaisiin oli vielä aikaa kolme päivää. Seurasin, kuinka taiteilijat kulkivat kohti yhteisnäyttelyään Ei kenenkään maata. 

Laskeutuessani alas toimistoparvelta kohtasin tämän näyn. Mistä tässä on kyse?





Meri Peuran veistos on installaatio, joka on ollut aiemmin koottuna työhuoneella Riihimäellä. Teos rakentuu hopeaisista elementeistä, joissa kullakin palalla on erilainen heijastuspintansa. Peura sai työn kokoamiseen apua Ilmari Grytalta ja taiteilijaystävältä. Tunnelma oli reipasotteinen, hyvä meininki! 



Kuva Pienoismallista. Työn lähtökohtana ovat näyt ja tunnelmat Jäämerellä, jossa Meri Peura ja Ilmari Gryta ovat retkeilleet jo useamman kerran. 

Jäävuori ui merellä usvassa kuin saari, se on kangastus, jonka huippu on kultainen. Kiipeämme vuorelle kohti tavoitteita, jotka tyhjentyvät, kun niitä kohti kuljetaan. Huipulle pästyä kultaus on kadonnut, siirtynyt toisaalle, sateenkaaren aarteen kaltaisesti saavuttamattomiin.


Tavoitteet vaihtuvat, uudet päämärät ottavat paikkansa. Onni kulkee askeleen edellä, pysyy saavuttamattomissa. Peura kysyy näyttelytekstissä, kuinka järjetöntä on tavoitella onnea vallan, rikkauksien ja kunnian kautta. Valta vaihtuu, maailma muuttuu, rajoja piirretään uudelleen.

Työvaiheessa pääsen kuvaamaan veistoksen sisäpuolelle. Siellä sisällä koen olevani Nooan arkissa. Aiempien taiteilijasukupolvien diskurssit uivat kaloina valaan vatsassa, ajatukset kaikuvat myös musiikkina, Peura tunnetaan myös sellistinä.

Haluan kuulla lisää, yhtäkkinen tunne siitä, että nyt olemme menossa kohti totuudellisia päämääriä. Ne löytyvät unelmista, unista, näyistä, mutta myös arjen ympäristöistä. Peuran teoksen rakentamisessa auttava Gryta havainnoi arkista ympäristöä. Ei kenenkään maassa yhdistyvät unelmat ja arjen teemat.

Miten olemme saavuttaneet järjettömiä asioita, kun pyrimme tavoittelemaan onnea vallan ja rikkauksien avulla! 

Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta ihmisyyteen liittyvät peruskysymykset säilyvät, ihminen kysyy ajassa yhä uudelleen. Myös taide voi kysyä ja kyseenalaistaa, etsiä ei kenenkään maata. Mitä on onni? Mikä saa ihmisen liikkeelle?

Kuinka järisyttävää on taiteilijoiden intohimo työnsä tekemiseen, onni saada tehdä mielekästä työtä, ilmaista itseään. Kuinka huvittavaa ja järjetöntä on erilaisten Kukkenheimien vallan tavoittelu verrattuna taiteelliseen luovaan työhön, taiteen moniarvoisiin päämääriin, monitahoiseen maailmankuvaan.

Tila taiteelle syntyy taidetta tekemällä. Tila itsessään on kangastus. Taidetta ei ole olemassa ilman taiteilijoita, jotka tekevät taidetta. 

Taiteen sisällöissä virtaa ikiaikainen voima, joka siirtyy historiallisessa ajassa, usein hyppäyksin eri taiteilijasukupolvilta toisille. Sisällöistä tulee kirjoittaa, siihen voimavarat keskittää.

Taide kirjoittaa maailmaa aina uuteen asuun. Ihminen ei tyydy olemassaolevaan. Maailmankuvaa luodaan jatkuvasti uudelleen. Vallanpitäjät vaihtuvat, myös arvot, tavoitteet ja päämäärät uudistuvat. Ja taiteessa on omia päämääriään, jotka ovat laadultaan yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Nykytaiteen lähihistoria kirjoitetaan pian uudelleen.

Uudet tavoitteet tulevat arkisista lähiympäristöistä. Taiteessa lähtökohdat ovat elävässä, liikkeessä, elämässä. 

Kuljin viikolla myös Uudenmaankadun ympäristössä, Punavuoren gallerioissa. Forum Box oli ensimmäinen nykytaiteilijoiden tila. Sen jälkeen 2000-luvun aikana syntyi yhä uusia pieniä taiteilijoiden tiloja. Kasteliko sade, synnytti pikkuforumeita? Haluaisin tutkia tätä osana Kainin arkistoprojektia. 

Tilantarve näkyy jälleen kerran Helsingin katukuvassa aiempien vuosikymmenten vaellustaiteena, erilaisina POP UP -taiteen ilmiöinä, tyhjien liiketilojen käyttöön ottamisella, 1990-luvun puolivälin tavoin hotellien ja ravintoloiden sisustamisella. Ei mitään uutta sinänsä. Ilmiö kertoo siitä, että sanottavaa on, mutta ei riittävästi henkistä tilaa sanottavan esille tuomiseksi. Vieläkään ei löydy tarpeeksi forumeita, niitä tarvitaan monenlaisia, erilaisia, jotta taide pääsee kehittymään ja taide-elämä moniarvoisena kukoistamaan.

Taiteilijat keskustelevat taas sisällöistä, mutta tarpeeksi suuri henkinen tila taiteen esille saattamiseksi puuttuu vielä 2010-luvulla, jo 16 vuotta Kiasman syntymisen jälkeen. 

Missä mennään nyt, missä on Nykytaide? 

Eri taiteilijasukupolvet käyvät siitä keskustelua nyt, tässä hetkessä, tänään. Taidemaalari Olavi Pajulahti käyttää siitä ensimmäisenä ja osuvasti käsitettä Lähitaide. Meillä on lähiruoka, onko meillä nyt lähitaide?

On yhä uudelleen, on aina mieletöntä elää taiteilijana, kaikkina aikoina.

Death festival 2013, in a place called Away

Vasta kaukana niin sanotusta keskustasta sain silmäni auki taas ja käsitin, että kuoleman värifestivaali oli alkanut.

Only far away from so-called centre I managed to open my eyes again and realized, that the colour festival of Death had begun.

Lisää kuvia alablogissa Valokuvaus, linkki tässä Syksy saa

Kuvataiteilija Ulla Rantasen harvinainen näyttely nyt Helsingissä

Kulunut viikko Helsingissä oli tapahtumarikas. Viikon kohokohta oli kuitenkin kuvataiteilija Ulla Rantasen (s. 1938) näyttely galleria Ortonissa. Invalidisäätiö Ortonin ylläpitämä galleria sairaalan yhteydessä on muodostunut taidetilaksi, jonka näyttelyt ovat toinen toistaan huikeampia taide-elämän kohokohtia. Pääkaupunkiseudun fyysisesti pienimpiin lukeutuva galleriatila on suomalaisen nykytaiteeen suurimpia tiloja. Täällä oleellisin asia - taiteen sisältö ja sisällöistä käytävä keskustelu - saavat vapaan henkisen tilan. 

Taidekriitikko Otso Kantokorven kuratoimista ja Galleria Ortonin yhteyspäällikön, Sirpa Viljasen tuottamista näyttelyistä, on muodostunut helsinkiläisen taide-elämän merkittäviä tapauksia.

 Suomen lahjakkaimpiin taiteilijoihin ja kansainvälisimpään kärkeen aina lukeutuneen graafikko, taidemaalari Ulla Rantasen näyttelyä ei ole nähty tätä ennen Suomessa vuosiin. 

Kyse ei ole siitä, etteikö häntä pyydettäisi esille huippugallerioihin ja museoihin. Taiteilija ei vain ole halunnut järjestää yhtenäistä yksityisnäyttelyä Suomessa. Sanotaan, että Ulla Rantanen halusi vetäytyä suomalaisesta taide-elämästä, kun hän lähti Afrikkaan 1990-luvun puolivälissä. Minulla on asiasta toisenlainen käsitys, joka perustuu taiteilijan kohtaamisiin eri vuosina.

Esimerkki. Kun taiteilijoiden oman vapaan taidetilan Forum Boxin perustajajäseniä kutsuttiin koolle marraskuussa 1996, Kain Tapper soitti ensimmäisten joukossa Ulla Rantaselle. Rantanen tuli epäröimättä mukaan. Hänelle ei tarvinnut selittää, mistä on kyse taiteellisessa vapaudessa, mihin tarvitaan henkisesti vapaata taidetilaa, miksi suomalaista taide-elämää tuli 1990-luvun puolivälissä tukea.

Otso Kantokorven avajaispuhe oli suora ja rehellinen. En käy sitä nyt tässä referoimaan. Taidemaalari Olavi Pajulahti otti sen talteen videolla, kirjoittaen videoimalla taidehistoriaa.

 Kun hieman tutkii taustoja, huomaa, että Ulla Rantanen on ollut aktiivisesti mukana monissa tehtävissä ja toimissa eri vuosikymmeninä. Mutta tämä Pro Finlandia -palkittu professorimme ei halua tuoda itseään esiin. Siitä huolimatta hän on edustanut Suomea mm. Pariisin, Venetsian ja Sao Paolon biennaleissa. Rantasella on kansainvälinen ura, jonka ohi Suomi näyttää nukkuneen - kuten aika monen muunkin taiteiljamme osalta.

Ulla Rantanen ei ole informalisti, vaikka hänen teoksensa ovat usein abstrakteja ja niissä on luonnon tunnelmia, ja voipa niissä löytyä tunnistettava lähtökohtainen muoto. Haukkukaamme mestaria jollakin muulla nimellä nyt, kun hän elää ja työskentelee aktiivisesti keskuudessamme ja hänen teoksistaan löytyy sanottava. 

Olisiko sana nykytaiteilija käytettävissä, kun taiteilija tekee taidetta, elää tässä, nyt ja vaikuttaa taide-elämässä? Kun hänellä on näkemystä, kokemusta ja sanottavaa.

Jos tuijotat teoksen nimeä "Savanni", et löydä kuvasta afrikkalaista Savannia. Savannista ei myöskään löydy näyttelyssä yhtään Ulla Rantasen kirjoittamaa runoa tai tieteellistä, savannia kuvailevaa tekstiä selittämään Savanni-teoksen sisältöjä. Tekeekö se Savannista vähemmän nykytaidetta?

Tulisiko meidän sittenkin katsoa kuvataidetta myös silmillämme? Tulisiko edes yrittää opetella lukemaan kuvataiteen omaa visuaalista kieltä, tulkita sen merkityksiä ja sanomia?

Rantasen Lähteessä pulppuaa katsojan omaa tajuntaa avartavat, taiteilijan mielentilat, joita hän tutkii piirtämällä. Punainen Lintu ei ole lintu, vaan elämys, joka on alun perin vaikuttanut jossakin taiteilijan omassa alitajunnassa. Työt saavat ilmiasunsa taitavalla piirrosmaisella viivalla, jota itse Tapani Raittilakin kadehtisi.  

Avataan silmät, katsotaan teoksia myös tunneälyllä. Sitä paitsi Ulla Rantasen litografiatekniikka on suojelukohde kuten luonto. Harvinainen näyttely on esillä Galleria Ortonissa 25.10.2013 asti.