Occhiataccia – Katse

Kirjoittava Ögöni heräsi, tahdoin            lapsen tavoin kaipasin

kokea maailman nähdäkseni itseni                                                      tulla tunnistetuksi

sanojen tuolla puolen                                                                           ohi virtaavat tunteet ja ajatukset

Tämä kirottu vietti kuolemansynti                                kuin nuoruuden rakkaus

halu tunnistaa toisen katseessa oma kuvansa.

Akanvirtaa

Koskessa virta kahakoi valtakunnanrajan naapuripitäjille, eivät ne vihollisia olleet,

ihmiset ja kylät tai hämäläiset ja karjalaiset, Hämeen itäisimmällä viivalla toisilleen uhitellen.

Samanlaista pajukkoa ja kivikkoa vastarannalla, koloissa tutut pohjaeläimet.

Satoja vuosia koskenniskalla pyöri yhteinen mylly, siitä löytyy vielä merkit hartaudessa,

jolla he valitsevat leipänsä kahdenkin eri kirkonkylän S-markettien hyllyiltä.

Vähemmän heitä innostaa saukkojen pyörinä, suvitalvet suvannossa avannossa, ihme. Virtaus muodostaa ilmastosulun, sää on aina jäätön tässä, missä syksyllä kokoontuvat kaikki muuttohaluttomat pienlaulajat visertämään vesperin tai mattinan, hämärässä en ole varma onko nyt aamu vai ilta. Vipevöin kiihtyneenä, kun telkkä lyö siivillään pimeän kohahduksen ja

 siellähän se jököttää purouiton muisto, Niskavuorikivi.  Tyttö löytyy aina siltä, seisoo huolettomasti kirja kädessä kosken partaalla uittokivellä. Taas on lapsuuden kesä. Onpa hontelot koivet tuon vuotiaalla. Pauhu kumisee bassona niin, ettei hän voi kuulla mitään, pohdiskelee kai lukemaansa, missä lie ajatukset suurruuhkassa tuijottaa keskijuoksun pohjaan mitään näkemättä.

Suvun ainoa tyttö, ukon partakoneella kynitty kesätukka, ruskettunut selkä ja uppiniska niin kyrmyssä, että vasta lähempää erottaa onko se tyttö vai poika, toki uimahousuissa oranssi pyrstö kuin ahvenella, näkyykö siellä mitään? Lohi tai särki? Ei, alavirrassa läikkyy vain pyörre hopeanhohtoisesta oliivinvihreään, rantojen lehtipuut värjäävät liaaneillaan kilometrien ajan kesäisin niin.

Katse

lipuu tästä

 luonnolliseen suuntaan,

alavirtaan

suvantoon, josta

Niskakivelle.                                             joki palaa

                                        takaisin.

Täällä hän on kaiken ja siksi kai houkuttelee tuo kulku, hän ei vielä muista, että aika kaareutuu kuin vesi, joka suvannossa kääntää kulkunsa vastavirtaan. Hän ui liikkeessä, antautuu, antaa viedä, ei hätäänny, ei pelkää, sillä vesi on auringossa läpikuultavan kirkasta niin, että sokeakin näkisi vaistollaan pohjassa jököttävät uppotukit.

Virta on valtatie etelästä pohjoiseen ja koski sen solmukohta, arvoituksen avain, risteysasema, josta voi vaeltaa mihin tahansa. – Haluan elää! Haluan kokea kaiken!, hän kohta rääkyisi päiväkirjaan, kiirehtisi aikuisuuteen, alkaisi kirjoittaa tuntemuksistaan, jotka olivat muistoja menneisyydestä, jota hän ei ollut kokenut. Ne palasivat unissa, oudot paikat, jotka olivat tuttuja ja vieraita ja unessa hän löytäisi paluun, minne?

Varmasti hän palaisi juuri tähän, aina samaan paikkaan, josta löytyy Näky itsepäiseen;

rajasotiin, oikeudenkäynteihin kalastuksesta tai väylän patoamisesta ja kerran

on koski kohmettunut pohjasta pintaan, siinä maailma ylösalaisin ja kaikki mitä on, kuoli:

kalat, vesikasvit, linnut, ihmiset nälkävuosiin, silti

tyttö uskoo tunnistavansa maisemansa mustamariinin vielä seuraavankin jääkauden jälkeen, mutta myös sivupuron iloiset kirkaisut, telkänpoikien keväisen leikin, kuikan kutsuhuudon ja veneen kokan solinan ja rauhan, joka löytyy liikkeessä.

Jos vaan sallii myötäisen viedä vastavirtaan, ajautuu

Niskakivelle ja sillä seistessään saa uneksia tiedon: kaikki mutatoituu Akanvirtaan. 

Hyvää uutta vuotta 2018!

Terveisiä Kain Tapperin arkistoprojektista. 

Tänä vuonna Riikan otsikkona on: 

Elä, kirjoita ja nauti!

Katalogin kuvituskuva vuodelta 2006. Olen kirjoittanut Kainin piirtämisestä aiemmin näyttelykatalogissa Kain Tapper piirtäjänä. Kain Tapper as a draughtsman. Työryhmä: Aarnio Eija, Sakari Marja. Vepsä-Tapper, Riika. Kiasma, nykytaiteen museo, Helsinki, 2006. 

Myös sisätilat ovat puutarhoja, joita Kain kalustaa. Hän siivoaa tupaa pelkistyneeksi, vie ilmeen modernismin jurakauteen.  Tupa on karunpuhdas. Markon vanha kirjoituspöytä Hernesaaren myllytuvasta hallitsee sitä rakastettuna dinosauruksena. Sen ääressä hän kirjoitti romaanin Se kesä on mennyt. Silloin Marko käytti kirjailijanimeä Marko Tapio (1).

Meillä on vasta alkukesä, ja ripustan vastakiinnitettyihin ikkunoihin puna-valkoruutuiset verhot, joiden reunaan olen virkannut puuvillapitsiä. Ne saavat tuomion, joten siirrän ne leikkimökkiin.  Hirsistä koottu leikkimökki muistuttaa isoisäni rakentamaa Pikkuhukkaa. Täällä se on tilan vanhin rakennus ja ainoa alkuperäinen.  Sinne joutuu myös kreikansininen komuuttini, jonka lokeroihin tallennan lapsuuteni krääsää, kuten ritsan ja pikkukoskesta kultakiviä, pieniä jokisimpukoiden helmiä, kalaliskoja ja joutsenliskoja, kotiloita, nilviäisiä ja luukaloja.

Raakavillasta neulomani lukuisat ylipolvenpituiset karjalaiset kirjosukat saavat tuvassa hyväksynnän, ne roikkuvat vielä tänäkin päivänä kattoon ripustetussa leipävarressa.  Tuvan hirrenrakoon piilotamme yhdessä peukalonkynnen kokoisen palan pettuleipää, tuliaisina Saarijärveltä, kesänäyttelyn avajaisista. Siellä käymme kerran vuodessa, Kainin lapsuudenkodin, nykyisen Saarijärven museotoimen alaisen yksikön ja Harrin toimesta perustetun Tapperien taideseuran kutsusta.

Kodista on tehty kotimuseo, navetasta kuvataiteelle näyttelytila. Taas on avajaisissa Kainin housuissa väljä vyötärö ja henkselit unohtuivat kotiin. Kain nostelee takarivissä housujaan vaivaantuneena lukuisten ansiokkaitten jyväskyläläisten kirjailijapuheenvuorojen ajan. Minuakin jännittää. Kun nousemme kuistin portaita siirtyäksemme tupaan kahvitukseen, housut valahtavat taas. Museon ovenpielessä roikkuu kuitenkin rautanaulassa nahkavyö, johon on kirjoitettu selitys: Kainin vyö.

– Minun vyöni! hän sanoo ja vyöttää vyön vyötärölleen.  

Kesäkodissamme Sysmässä Kain ripustaa vyönsä eteisen naulaan:

 - Tämä kuuluu tämän tuvan kokoelmiin. 

Minulta ja Saarijärven Museotoimesta tulee Kainille tästä huomautus, jota hän ei ota kuuloonsa. Aino-äidin puusta veistämää lehmä-veistoksen emmettä hän ei myöskään suostu museolle lahjoittamaan. Kain säilyttää sitä Helsingissä, Lallukan ateljeen eteisessä vanhan puukirstun päällä. Hän esittelee sitä kaikille vierailijoille ja naapureille.

 – Aino oli meistä kaikkein lahjakkain, hän sanoo. - Ties mihin hän olisi yltänyt. Jos vain olisi päässyt kouluun.

Ainon emme on vuoltu niin pelkistyneellä muotokielellä, ettei Kain voi siitä vielä luopua. Siinä elää jokin salaisuus, jota hän haluaa vielä tutkia.

– Minä puljaan ajassa eeestaas, hän sanoo. Lapsuudesta kaukaiseen menneisyyteen ja sieltä nykyhetkeen ja tulevaan. Työskentelen tässä hetkessä, nyt, mutta taiteessa ajan eri tasot ovat yhtä aikaa läsnä.

Joskus Kain ottaa Ainon lehmän syliinsä ja silittelee sen selkää hiekkapaperin kaltaisella kämmenellään. Aina silloin ajattelen, että nyt hänellä on Ainoa ikävä.  Kainin kädet ovat karkeat ja tikkuiset, koska hän patinoi puuveistoksiaan hieromalla paljain käsin italialaisia puuteripigmenttejä ja Oiva-tasotetta töiden pintaan. Veistoksista irtoaa tikkuja, jotka kaivautuvat nahkaan.  Veistäessä syntyy myös sitkeää puupölyä, joka tunkeutuu ihohuokosiin, sieraimiin ja värjää tukan harmaaksi. Iltaisin kylvyn jälkeen ammeeseen jää puupölystä raita, kutsuuko hän sitä rannaksi? Nyt hän kaivaa pehmeäksi lionneista käsistään tikkuja irti parsineulalla, minä en suostu niin karmeaan työhön.

– Tällaista on taiteilijan elämä, hän sanoo. 

*

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin arkistoihin unohtuneita laatikoita on palautunut ja availen niitä, kunnes löydän Ainon lehmästä tekemän veistosaihion. Sitä ei ole patinoitu paljain käsin eikä muutenkaan, vaan se on puunväriltään hieman punertava, olisiko lepästä veistetty? Leppä on pehmeää puukollakin vuolla. Vien lehmän ulos Kainin puutarhaan ja hyvästelen sen ottamalla siitä aurinkoisen valokuvan. Vasta sitten vien sen Saarijärven museoon (2) . Siellä kuulen, että Ainon emmeitä ja lehmäveistoksia löytyy kokoelmista jo valmiiksi kymmeniä. Museoon on tallennettu myös kaikki tieto siitä, mitä Harri Ainon veistämisestä muisteli. 

Kun Harri pääsi opettajan työstään eläkkeelle, hän alkoi kirjoittaa vanhemmistaan Ainosta ja Vihtorista ja taiteilijaveljistään Markosta ja Kainista ja Yrjöstä ja jossain vaiheessa myös muista suvun miehistä ja naisista, kuten minusta. Sillä saatuaan yhden kirjan valmiiksi, hän jatkoi vielä kolmen romaanin verran.

- Minä lopetan tähän, sanoi Harri suvustaan kirjoittamansa trilogian jälkeen. Sitten hän kirjoitti vielä neljännen kirjan. Sen jälkeen hän sanoi tosissaan lopettavansa:

 - Kain elää nyt kirjoissa aikuiselämäänsä, hän on jo opiskelemassa Helsingissä ja muutti Lallukkaan ja työskentelee siellä. Hän ei elä enää lapsuudenperheessään. Kun Harri kyseli kirjoittamisestani, lähetin hänelle postikortin Amerikasta: - Olen vasta matkalla. Kainin kanssa on hyvä vaeltaa. Voin kirjoittaa vasta sitten, kun olen elänyt. Kun Harri toistamiseen kyseli, sanoin, että ensin pitää olla elettyä materiaalia.

Ei Harri tietenkään siihen kirjoittamistaan lopettanut. Ennen kuin hän lopetti, hän oli mielikuvitellut suvun vaiheet viimeisten 300 vuoden ajalta ja kirjoittanut useita muitakin kirjoja (3). Sitten hän olisi tahtonut kirjoittaa vielä yhden kirjan ja käyttää luonnoslehtiöitä, joihin Kain ja minä olimme pitäneet päiväkirjaa yli 12 vuoden ajan. Siihen kohtaan veti Kain rajan, hän piirsi reviirimerkin, kävi lehtiönsä läpi ja järjestimme piirustuksista näyttelyitä Suomessa, Tanskassa ja Saksassa. Piirustuksia kuvattiin ja kuvataidealan ihmiset kirjoittivat niistä näyttelykirjoissa (4).

- Elä, kirjoita ja nauti, kirjoitti Kain minulle kahta viikkoa ennen kuolemaansa. Hän kirjoitti, koska ei enää pystynyt puhumaan halvaantuneella kielellään (5).

Olimme aina keskustelleet paljon asioista kirjoittaen ja piirtäen luonnoslehtiöihin, vihkosiin, lappusiin, pidin myös päiväkirjoja. Kain jätti materiaalin minulle, sillä se on syntynyt elämällä Kainin kanssa. Luonnoskirjojen kuvissa on mallina usein minä, arkisissa tilanteissa.  Ja vaikka aihe olisi aina sama, ehkei maailmassa kuitenkaan löydy veistoksia, kirjoja tai niiden luonnoksia kahta samanlaista (6).

Kainin tekemissä Riika -nimisissä piirustuksissa ei löydy kahta samanlaista Riikaa. Siellä Riika on muoto taiteilijan tunteille, arjen tapahtumille, muistoille ja mielikuville (7),

---

VIITTEET

1 Marko Tapio, kirjailija Marko Tapper, Kain Tapperin isoveli. Se kesä on mennyt, 1964, WSOY, Porvoo. Psykologisessa romaanissa 28-vuotias kirjailijaminä alkaa kirjoittaa romaania. Marko Tapion tuotannosta Saarijärven museon kooste, pdf. Viitattu 4.1.2018  http://www.saarijarvi.fi/sites/saarijarvi.fi/files/atoms/files/marko_tapper.pdf

2 Tapperien taiteilijaperheen kotimuseo Juhola ja sen galleria Jarska Saarijärven museon esittelyssä, viitattu 4.1.2018 http://www.saarijarvi.fi/koe-nae-ja-liiku/saarijarven-museo/kayntikohteet/tapperien-juhola-ja-galleria-jarska

3 Kirjailija Harri Tapperin omaelämäkerrallinen tuotanto, viitattu 4.1.2018  http://www.koulukino.fi/ckfinder/userfiles/files/Harri%20Tapperin%20omael%C3%A4m%C3%A4kerrallinen%20tuotanto.pdf

4 Kain Tapperin valitsemat piirustukset näyttelyissä Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 2000; (Kat.) Sönderjyllands Kunstmuseum Tönder, Tanska, 2004; Museumsberg Flensburg, Saksa, 2003 (Kat. 2003).

5 Viesti Riikalle Lallukan taiteilijakodissa Helsingin Etu-Töölössä, elokuu 2004

6 Painamattomat lähteet, Riikan hallussa 2017.

7 Riika kirjoitti Kainin piirtämisestä Kiasmaan kootun näyttelyn yhteydessä 2006.

PAINAMATTOMAT LÄHTEET

Riika Vepsä-Tapperin arkisto

PAINETUT LÄHTEET

Näyttelykirjat:

Kain Tapper - Sara Hildenin taidemuseo, Tampere, 2000.

Kain Tapper – Totem und Framgment. Sönderjyllands Kunstmuseum, Tanska; Museumsberg Flensburg, Saksa 2003-2004

Vepsä-Tapper Riika, Aarnio Eija, Sakari Marja 2006. Kain Tapper piirtäjänä. Kain Tapper as a draughtsman. näyttelykatalogi, Kiasma, nykytaiteen museo, Helsinki. 

Hyvää uutta vuotta!

Jouluinen PopUP leikkimme sysmäläisten käsityöläisten kanssa päättyi, mutta jatkuu Uudenvuoden 2018  tervehdyksenä neuleblogissa.

Ensimmäiset paikallisesta Korven karitsan 100 % villasta puikoilla pyöritellyt asusteet löytyvät kuvissa Taidepiian päältä. Hyvää uutta vuotta kaikille käsin eli päällä tekeville!

Linkki kuviin tässä https://taidepiika-neuleet.blogspot.fi/

"Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen" Edith Södergran

Lainasin lauseen Omaelämäkertakirjoittamisen kurssilta, joka on vielä virkettä vaille kirjoittamatta Jyväskylän yliopiston kirjoittajapiirissäni. Uusia kirjoittavia ystäviä olen tänä vuonna saanut myös Sysmässä, meitä luotsaa kirjakylässä vapaa kirjoittaja, FM Heino Ylikoski (Jyväskylän yliopistosta aikoinaan valmistunut hänkin). Syyslukukausi on nyt ohi, tammikuussa jatketaan. Kirjoittaminen olisikin tylsää yksin, yhteiskirjoittaminen on osoittautunut opintojeni myötä hedelmällisemmäksi tavaksi työskennellä. - Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen, kirjoittaa Edith Södergran ohjeeksi kaikille luovan alan toimijoille tulevaisuuteen: Rohkeutta! Courage!

Kirjojen ja kirjoittamisen lisäksi Sysmä on kuitenkin myös kädentaitajien kylä. 

Kirjoja ja käsitöitä!

”Me olemme osaavia, me olemme luotettavia. Niin, me vain olemme hyviä, sanoi Presidentti Sauli Niinistö Ylen haastattelussa suomalaisten menestyksen avaintekijöistä tulevaisuudessa". Näin luki Itä-Hämeessä 9.12.2017 aukeamalla, jossa toimittaja Chiméne Bavard kuvailee myös Pienen Popup puotimme aitoa paikallisen tekemisen meininkiä.

Lehtikuviin valikoitui 3 sivua kuvia joulupuotimme käsintehdyistä aarteista. Etusivulla Helena Björklundin käsi pyörittelemässä savenpalasesta pikkulammasta. Juttupäivänä myyntivuorossa oli myös Merja Rimpioja, joka käyttää kransseissaan vain kotimaisia materiaaleja.

Korven karitsan maatilatuotteiden lisäksi kuvattiin keskeneräinen käsityöni alpakanvillasta! Onneksi käsiä lämmittävät rannekkeet ovat nyt valmiit ja puodissa tänään 18.12.2017, kun itse alpakkapaimen Riitta Kolu Kotirannan Alpakkatallista on myyntivuorossa klo 12-18.

Sysmään on syntynyt parissa viikossa kokonainen käsityöläisten PopUp kortteli Sysmän kirjakaupan ympärille. Kahdentoista käsityöläisen Pientä Joulupuotia vastapäätä syntyi Mia Kärkkäisen somistama Sysmän joulukauppa. Kirjakaupan kulmalle syntyneen Luovan kulman Tuija Palm on mukana Palmiinan 100 % kotimaisin ompelutuottein. 

Millainen lumipallo tästä lähtikään kierimään?

Päivystämme talkoovoimin Pienessä Käsityöläisten PopUp joulupuodissa vielä jouluviikon klo 10-18 sekä aatonaattona la, 23.12.  Riika Taidepiika paikalla Helena Björklundin kanssa klo 15 asti. Glögitarjoilua. Tervetuloa!

Lisätietoja Käsityöläisten Pieni PopUp joulupuoti Sysmässä https://www.facebook.com/pienijoulupuotisysma/

Viimeinen Mustakukkainen PopUp sukka

Tänään Käsityöläisten Pienessä Popup -tapahtumassa Sysmässä myös yksi Mustasukkainen kukka eli Mustakukkainen sukkapari. Suunnittelin kerran villasukan, joka mahtuisi korkokenkään. Taidepiika, neuleet, Sukkamania

Mustasukkainen neuleblogissa, linkki tässä Sukkamania, Mustakukkainen sukka

Seuraa tapahtumaa Taidepiika-neuleet blogissa ja yhteisösivulla https://www.facebook.com/pienijoulupuotisysma/

Kartta paikalle ESS, Menoinfo